Storytime

Muistoja Aukista.

Minulla oli tapana aina leireille lähdettäessä toimia tähystäjänä telakuorma-autossa. Telakuorma-autossa, tuttavallisemmin Tekassa, tarvittiin aina kaksi tähystäjää. Toinen oli etuvaunussa ja toimi samalla ilmatorjuntakonekiväärin ampujana. Takavaunussa piti sitten olla toinen mies tiirailemassa taakse vaunun luukusta rynnäkkökivääri ojossa. Ryhmäni aliupseerikurssilla ei ollut kovinkaan positiivinen näitä tähystyskeikkoja kohtaan, vaan yleensä aina kinattiin että kuka milloinkin päätyi tähystämään joko etu tai takavaunuun.

Itselläni ei tähystämisen kanssa ollut mitään ongelmaa. Ilmoittauduin aina vapaaehtoiseksi tähystäjäksi koko matkan ajaksi, ja aina siihen pääsinkin. Syy miksi tähystys ei ollut kovinkaan mukavaa monien mielestä oli yksinkertaisesti se että silloin ei päässyt nukkumaan vaunun taka- tai etuosassa sijaitsevan vaunun kyydissä. Tämä etu oli varmasti huomattava erityisesti leireiltä palattaessa, vaan itse koin erityisesti takavaunussa nukkumiseen todella epämukavaksi. Yleensä miehistön seassa nimittäin lojui polttopuita, majoitustarvikkeita, reppuja ja aseita. Usein joutui myös nukkumaan todella kyyryssä, jonka seurauksena herättyään löysi niskansa helvetin kipeänä ja arkana osana muutenkin väsynyttä ruumista. Tähystäessä sai raitista ilmaa, ja täten ei tietenkään väsyttänyt. Sai myös katsella samalla nähtävyyksiä - esimerkiksi Vuosangassa auringonnousu tai muutenkin jykevät vuoristomaisemat olivat erinomainen kevennys matkaamme joko leirialueella tai takaisin kasarmille.

Tietenkin tähystäessä täytyi olla oikeanlainen varustus päällä. Talvisin, tai ylipäätäänkin kylmemmillä ilmoilla maastopuvun takin kaulukset tuli nostaa ylös, mahdollisen lumipuvun huppu nostettiin kypärän päälle ja parhaimmistona kasvoille oli vedetty vihreä "lämpöhuppu M/05" - eli se kommandopipo joka liikanimellä "Tabaluga" myös tunnetaan. Käsissä kannatti olla joko vihreät lapaset taikka sitten normaalit nahkasormikkaat valkoisilla sisähansikkailla. Tästäkin huolimatta pureva talvi yleensä aiheutti vilun.

Ajomatka Vuosangan harjoitusalueelta Kajaaniin kestää Tekalla yleensä n. 3-4 tuntia. Kiertoteitä ja 300 metrin välejä ajoneuvoittain yleensä käytetään. Reissuilla on myös yleensä 1 noin 15 minuuttia kestävä marssitauko jolloin miehet tyhjentävät rakkojaan, polttelevat tupakkaa tai jauhavat muuten vaan paskaa ajoneuvojen seassa. Itse pidin aina etuvaunun tähystyskeikkaa parempana, sillä silloin pääsi käsiksi myös ilmantorjuntakonekivääriin, jonka ohjaimissa siviiliautojen seassa epätavallinen kunnioitus heräsi meitä kohtaan.

Usein aina jossain vaiheessa me tosiaan ajelimme moottoriteillä. Viimeistään kun lähestyimme Kajaania. Tällöin siviiliautoista putkahteli esiin mitä erikoisempia hahmoja tarkkailemaan etenemistämme. Joskus lapset vilkuttivat meille ikkunoista, tai tervehtivät sotilaallisesti. Itse aina tervehdin takaisin tai heilautin kättä kohteliaasti. Niin meidän oli käsketty tehdä. Joskus toisinaan nuoret naiset huutelivat meille autoistaan, ja vastasin heille vähintäänkin "asiaankuuluvalla tavalla". Fun times.

Palattuamme kasarmille, niin kuin nykyäänkin, toimenpiteet lähtivät käyntiin seuraavassa järjestyksessä: 1) varustetarkastus 2) oman ryhmän/joukkueen kalustohuolto 3) henkilökohtainen huolto (suihku, parranajo yms.).

Varustetarkastuksessa kouluttajat käskivät aina tietyn ryhmän kolmiriviin kasarmin takapihalle ja käskivät tyhjentää taisteluliivin, repun, sirpaleliivin yms. varusteet kaikista tavaroista retkipatjalle. Tämän jälkeen kouluttaja tarkasti varusteemme, ja tarkoituksena oli etsiä meiltä mahdollisesti "kiellettyä materiaalia" - eli siis ammuksia yms. meille kuulumatonta settiä. Kertaakaan ei kukaan jäänyt kiinni patruunoiden, valopistoolin ammuksien, savukranaattien yms. hallussapidosta, vaan uskon että varmasti RK:n 7,62mm:n patruunoita päätyi miesten haltuun. Totta kai myönnän niin kuin se tyyppi siinä eräässä Kummelin sketsissä että "ihmisen mieli on niin heikko ilmaisen tavaran edessä" jotta minunkin mielessäni toisinaan kävi muutaman matkamuiston vieminen kotiin. Päätin kuitenkin viisaasti olla viemättä mitään sillä kiinnijääminen moisesta olisi ollut vähintäänkin ikävää. Ja mahdollisesti palvelusuraani ajatellen fataalia.

Tää on niin tätä

Sama vanha jatkuu. Päivät muistuttavat toisiaan ja sää huononee jatkuvasti. Tavallaan aika ikävää seurailla Kainuulaisen syys-sään muuntautumista hiljalleen talvea kohti.. Ja kotiutumista.

Tuli vihdoinkin hankittua Colby Buzzellin teos My War - Killing Time In Iraq. Teoshan kertoo muistaakseni 2004-2005 Irakissa palvelleesta Amerikkalaisesta jepestä joka piti blogia kokemuksistaan palveluksensa aikana. Kieltämättä hyvää shittiähän tuo teos sisältää, ja kieltämättä antaa aika hyvän katsauksen myös tuon ajan tapahtumista.

Syy miksi olen jo pitkään etsinyt kyseistä teosta on se että luin miehen blogia toisinaan noina vuosina. Jäin odottamaan kirjaakin, ja kieltämättä odotuksen arvoinenhan tämä teos on so far ollut. Vaikka varusmiespalvelus ja yhdysvaltain armeijan sotaretki Irakissa eroavatkin melkolailla toisistaan, on ainakin ko. teoksen mukaan minulla ja kirjan sotilailla jotakin yhteistä; joskus on vain pakko tappaa aikaa hinnalla millä hyvänsä. Ja keinotkin näyttävät olevan melkolailla samat; nimittäin itsekin kuuntelen enimmäkseen musiikkia, luen mitä moninaisempia teoksia, kuntoilen, pelailen, katson elokuvia ja juttelen ihmisten kanssa. Surrealistista tapahtumista on myös hyödyllistä kirjoittaa.

Hmm.. Olen pitkään miettinyt erästä ulkonäöllistä seikkaa. Olen nimittäin pitänyt ihan palveluksen alusta asti lyhyttä hiusmallia, vaan ennen pitkää ihminen tarvitsee luontonsa johdosta muutosta ja tällöin loogisesti kasvattaa pitemmät hiukset. Itse en ole tohtinut tätä tehdä, sillä mikäli hiukset ulottuvat korvien ylitse niin asiasta saattaa nousta "jonkinasteinen probleema" josta saa sitten kuulla kouluttajien taholta vaikka minkämoista paskaa. "Not worth the trouble", niin kuin sitä sanotaan.

Tykistössä ollaan selvästi liberaalimpia näiden hiustyylien kanssa. Siellä mm. matala irokeesi ja suhteellisen mieto "takatukkakin" ovat sallittujen frisyyrien rajoilla kulkevia malleja. Meillä taasen kaljut ja suhteellisen lyhyet hiukset ovat "suositeltuja" ja käytettyjäkin malleja. Muistan kun useampi alikersantti kasvatti huolitellun irokeesin jossa vain pään päällä kasvoi hiukan pitempi raita ja muuten hiukset olivat koko raidan ympäriltä lyhyet. Saimme muistaakseni pitää kyseistä settiä muutaman tunnin, jonka jälkeen se sitten kiellettiin ja kaikki lähtivät ajamaan niitä pois kouluttajan käskystä. Tämä malli on kyllä edelleen sallittu tykistössä, joka kieltämättä ottaa vähän itseäni pannuun.

Särmää..

Siis minullahan on särmä kaappi..

"Olis 76 ja lähtis pois" (TJ 76)

Olin viime yön päivystäjänä. Pitkästä aikaa. Luin Full Metal Jacketin loppuun ja tämän jälkeen aloitin "kevytaseoppaan" lukemisen.

Sää kylmenee ja illat ovat jo todella pimeitä. Koko pataljoonassa on vain neljä miestä jäljellä, ja kolme meistä päivystää tasaisin väliajoin. Ruokailemme kylmässä muonituskeskuksessa kymmenien, täysin tyhjien pöytien ääressä.

Jauhamme paskaa kirjurin ja yhden viestimiehen kanssa. Keskustelemme lomasuunnitelmista, tornihuhuista sekä lempiaiheestamme - siitä mitä tulee tapahtumaan armeijan jälkeen. Kuuntelemme musiikkia kirjurin läppäriltä ja salaa onnittelemme itseämme saavutuksestamme; leirillä miehet nousevat kylmistä teltoista kylmään aamuun pakki-aamiaiselle. Me syömme tällä kertaa sisätiloissa. Jokainen päivä muistuttaa edelleen paljolti toistaan. Ignorance is bliss.

Kassulla

Tällä kertaa ei sitten tarvinnutkaan lähteä leirille. Tuntuu kieltämättä hiukan oudolta ettei lähtökäskyä tullut, sillä olin kyllä valmistautunutkin jo siihen. Tämä on siitä legendaarinen tapahtuma että se on ensimmäinen kerta kun missaan leirin koskaan. Eipä silti, onhan noita jo takanakin aikalailla ensimmäisen puolen vuoden ajalta (niin kuin toisaalta toisenkin). En tunne tuskaa tästä, siis.

Yksikkömme on melkein tyhjillään. Paikalla ovat vain kirjuri, minä, tuleva BECE-kuljettajamme ja eräs toinen kuljettaja jolla on sotkuauton ajonakki. Viereisestä komppaniasta on paikalla yksi alikersantti joka lähtee torstaina jälki-Rukin puolelle ja hänen ohellaan paikalla olijoita on vain kourallinen. Päivystysvuoroista kinastellaan sillä päivystäjiä ei ole tarpeeksi. Itsekin pelkään joutuvani vähintään ensimmäiseksi tai toiseksi apupässiksi miehistövajeesta johtuen. Kiroan hiljaa mielessäni Wemuleiden (vemppojen = vapautusmiesten) vähyyttä yksikössä. Yleensähän ennen leiriä useita lähtee aamuvastaanotolle valittamaan vaikkapa mitä vaivaa, vaan tällä kertaa kaikki saivat "keppiä" (KP = kelpaa palvelukseen) ja tästä johtuen joutuivat lähtemään leirille.

Ilmat kylmenevät ja illat pimenevät. Sataa. Tuulee. TJ on 80. Vaikka näistä kaikista perin masentavista faktoista tuleekin tavallaan ikuisen ja loppumattoman taistelun fiilis armeijaelämääni, niin tiedän silti että tämä osa palvelustani tulee olemaan muutaman kuukauden päästä ohitse. Itse odotankin oikeastaan eniten tulevia lomiani. Lähden sunnuntaina 19.10. kahdeksan päivän lomille. Kassuelämä kuluttaa loma-TJ:n lukemaa huomattavasti hitaammin kuin leirielämä. Vaikeaa keskittyä mihinkään muuhun kuin lomista haaveilemiseen.

Eilen illalla tuli käytyä taas juoksulenkillä. Olen ottanut sen tavaksi jo yli kuukausi sitten, ja kieltämättä tuloksia alkaa näkyä. Aloitin viikonlopulla Gustav Hasfordin Full Metal Jacket - nimisen teoksen uudelleenlukemisen kolmatta kertaa. Eilen luin sitä tuvassani, ja täytyy kyllä jälleen kerran myöntää että teos itsessään on sellainen että se vain paranee lukukerralta toiseen. Jotenkin oudolla tavalla samaistun sen päähenkilöön, vaikkakin meno tässä armeijassa muistuttaakin enemmän Vääpeli Körmyn maailmaa kun FMJ:n vastaavaa.

Lomilla taas. Normaali VLV, tosin.

Tulevalla viikolla 19.10.2008 lähdin kahdeksan päivän lomille. Pienet sotilaalliset sille.

Viime viikolla olin kahtena päivänä Kajaanin ammattikorkealla komennuksella. Tehtävämme oli lähinnä esitellä prikaatia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia potentiaalisesti kiinnostuneille. Pikemminkin tämän kaiken sijaan saimme nähdä tusinan verran porukkaa jotka tulivat kaikki vuorollaan verestämään armeijamuistojaan ja kyselivät normaaliin tapaansa "onks luutnantti/yliluutnantti/kapteeni/vänrikki yms. viel siel kouluttajana?". Hiukka puuduttava tapahtuma, vaan plussana oli sentään se että päästiin syömään AMK:n laskuun sen omassa ravintolassa, jonka tarjoama päivällinen oli kieltämättä hiukan eri tasoa kun MUKES:ssa. Tuli parit TJ-kuittauksetkin.

Loppuviikolla sitten lähinnä vaan ruvettiin valmistautumaan ampumaleiriin. Oma osallistumiseni siihen on tällä kertaa vähän epävarmaa, sillä minullehan on tunnetusti varattuna myös hommaa kasarmilla. Olen kuitenkin valmis lähtemään tarpeen vaatiessa mukaan.

Ikävystymistä Kajaanissa

Ampumaleiri siis takana. Tänään sunnuntai ja perjantaina oli paluu leiriltä takaisin yksikköön moottorimarssina.

Itselläni oli suhteellisen yksiselitteiset tehtävät leirillä. Toimin aliupseerikurssin sinkoammunnan TVÄL-miehenä (eli jaoin ammukset ja varusteet sekä hain patruunatäydennykset TVÄL-paikalta) tiistaista perjantaihin. Tämän jälkeen valvoin vielä perjantaina "räjähdyskoulutusta" jossa jääkärimme askartelivat itselleen tulilangasta ja yksinkertaisesta vetonallista hauskasti napsahtavan pikku pommin. Sitten räjäyteltiin routapanoksia ja vähän muoviräjähdettäkin. Onnekseni tämä koulutus ei kestänyt niin kauan kun meillä Aukissa, jolloin enemmän tai vähemmän legendaarinen yliluutnantti "isi" sai aikaa kulumaan sen puimiseen viisi tuntia.

Tämän jälkeen tultiin takaisin kasarmille perjantaina. Suurin osa muista yksiköistä olikin VLV:llä, eli meidän tympeäksi osaksemme jäi viikonlopun lusiminen kasarmilla. Minua henk.koht. ihmetyttää meidän yksikkömme kiinniolot, joiden tarkoituksena ei ole oikeastaan mikään muu kuin kiinniolojen pito ihan periaatteesta. Mitään tähdellistä tekemistä niillä ei ole vielä ollut, ja kokonaisuutena kiinnioloja on 11kpl. Hajoanpa siihen.