Vala tuli vannottua ja yksi HL-päivä lisättiin valaperjantain lomavahvuuteen. Sain siis jääkärinarvoni varsin kylmässä säässä, ja kaiken muun hyvän lisäksi jouduin olemaan koko viikon poissa vahvuudesta silmätulehduksen ja poskiontelotulehduksen johdosta. Jääkäri minusta nyt kuitenkin tuli, vaikka meitä peloteltiinkin sillä ettei valaa voisi vannoa mikäli valamarssi ei olisi suoritettu.
Kävin myös ensimmäisessä VMTK:n kokouksessa. Hauskaa hommaahan tuo oli, vaikka tosin täytyykin todeta, että asiat näyttävät olevan huomattavasti huonommin muutamissa muissa yksiköissä verrattuna omaani. Tämä on kaiketi lohdullinen asia.
Anyways, olen ollut viimeiset neljä päivää Vuosangassa ampumaleirillä. Asuimme PJ-teltoissa neljä päivää ja ammuimme niin hyökkäys-, kuin puolustusammuntojakin päivisin, ja iltaisin/öisin yritimme sitten pitää sen kaiken kylmyyden keskellä jollain tavalla hauskaa. Aika äärimmilleenhän tuo leiri minut veti. Harjoittelimme lähes täysin koskemattomissa lumen ja jään peittämissä erämaissa. Helvetillisiä tuulenpuuskia ja lumimyrskyjä tuli kohdattua.
Hyvänä puolena sanottakoon se, että P-kautta on jäljellä enää 2 viikkoa. Sen jälkeen sitten nähdään että mihin sitä oikein joudutaankaan.
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Heaven, hell or Hoikankangas
Kuukausi asepalvelusta takana. Fyysinen ja samalla henkinen rasitus lisääntyvät päivä päivältä enemmän. Kajaanissa on jopa satanut luntakin.
Tunsin saaneeni flunssan viime keskiviikkona, ja ilmoittauduin veksiin. Päivystävä.. Noh, ambulanssikuskilta näyttävä mieshenkilö pyysi minut tuntien odottamisen jälkeen sisään ja muutaman päällimmäisen tutkimuksen jälkeen totesi että kelpasin aivan hyvin palvelukseen kunhan vain saisin muutaman buranan. Sukset jalkaan ja hiihtämään käskettiin, siis. Epäilin hänen päätöstään aika rankasti, mutta ajattelin että saisin varmasti enemmän takaisin sillä että vetäisin itseni piippuun ihan tahallaan.
Aluksi pääsin ampumaradalle paikallisen BECE-kuskin ja muutaman muun vempan kanssa, mutta harjoitusten jälkeen (mm. teltan pystytys, käsikranaatin heittokuntoon laitto/ kertasinko yms.) jouduimme sitten ampumaan. Hytisin kylmästä omalla ampumapaikallani, ja tuloksetkin olivat vähän mitä olivat. Paikallisen yliluutnantin ihmeteltyä näitä tuloksia ilmoitin hänelle olevani sairas ja todella kylmissäni - pyysin jopa lupaa saada keskeyttää ammunnat. Hän kuitenkin totesi että "flunssassakin voi ampua" ja käveli tiehensä.
Meidän käskettiin ammuntojen jälkeen hiihtämään n. 10km lenkki takaisin kasarmille. Yritin kertoa suoralle esimiehelleni, eli eräälle alikersantillemme että oloni oli varsin hutera ja epäilin suorituskykyäni. Tätä ei kukaan kuitenkaan viitsinyt ottaa huomioon, vaan minut pistettiin kylmästi hiihtämään muiden mukana. Matka oli melkoisen vaivalloinen, eikä letkaa johtanut alikersanttimme ottanut kuuleviin korviinsakaan pyyntöjäni. Käskettiin vain lisätä tahtia ja edetä nopeampaa. Noin 5km hiihdettyämme pääsimme jonkinlaiseen tienristeykseen, jonka kohdalla olin niin fyysisesti loppu, että kaaduin suksin ja sauvoin tien viereen. Siinä samassa vanhoista limalaudoista lähti toinen side kokonaan irti, ja se meni siinä samassa katkikin. Paikalle saapui toista ryhmää vetänyt varsin isokokoinen ja monille muille vertaisilleni epämiellyttävä alikersantti. Hän kysyi minulta ystävällisesti oloani, ja totesin suoraan että olen melkein kuoleman partaalla ja sidekin on rikki. Hän erkani ryhmästään ja ilmoitti vievänsä minut lyhyempää tietä kasarmille. Aina välillä tuo paskamainen yliluutnantti pörräsi letkamme vierestä moottorikelkallaan ja huusi "kannustavia" sanojaan.
Iso alikersantti lähti viemään minua muista ryhmistä hiukan eteenpäin, ja kertoi että on itsekin ollut samassa tilanteessa muutamia kertoja. Erityisesti kuulemma P-kaudella. Hän oli minulle varsin ystävällinen ja puheli kaikenlaista edetessämme. Huomattuaan siteeni kunnon hän pysähtyi ja samalla pysäytti käsimerkillä moottorikelkalla pörräävän yliluutnantin. Yliluutnantille hän kertoi että alokas nönnönnöö oli flunssassa ja side oli mennyt rikki - myös pohkeissa tuntui huomattava pistelyä - hän ilmoitti. Tuon hän teki sen takia, että yliluutnantti X oli tunnettu välinpitämättömyydestään flunssaisia hiihtäjiä kohtaan. Pistelyt pohkeissa saivat hänet siis vihdoinkin ymmärtämään asian vakavuuden. Pääsin siis hänen kyydissään moottorikelkalla takaisin kasarmille. Jouduin kyllä vielä kantamaan moottorikelkan lavalta kahden muun keskeyttäneen miehen sukset ja tetsarit sisälle - tosin sen tein puhtaasti syyllisyydentunteesta, koska tämä yliluutnantti on muutenkin varsin paskamainen tyyppi, ja täten kiitollisuudenvelkaan hänelle ei kannata ainakaan minusta jäädä.
Samana yönä sitten kuume nousi ja heräsin kolme kertaa yön aikana. Pääkipu oli aivan valtava, ja buranat olivat kuin karkkia olisi napsinut. Myös toinen silmäni oli muurautunut umpeen, joka myös punoituksensa ansiosta antoi ymmärtää silmätulehduksen olevan alkamassa. Aamulla en kuitenkaan ilmoittautunut veksiin, sillä samana päivänä oli P1-kokeen rästi, joka oli sitten myöhempien valintojen takia aivan pakko suorittaa. Tällöin oli siis jo perjantai. Päivän normaalien toimien jälkeen lähdimme sitten lomille klo. 17:45 linja-autoilla. Nukuin melkein koko matkan, vaikka välillä tuli katseltua linjurin DVD-soittimesta pyörivää Arnold Schwarzeneggerin 80-luvun toimintapätkää nimellä Commando. Toiseksi katsottiin sitten joku Adam Sandlerin leffa, missä kyseinen mies käytti epämääräistä kaukosäädintä mm. ajan pysäyttämiseen. Kolmanneksi oli sitten samaisen hepun leffa missä hän joutui vankilaan opettamaan jalkapalloa. Elokuvat olivat siis melko suoraan sanoen Aunuksesta.
Pääsin Kauhavalle n. 22.35, ja irtauduin ajoneuvosta kohti kotia. Kotiin päästyäni olin taas aivan loppu, ja muutamien kehittävien keskusteluiden jälkeen omaisieni suuntaan päätimme että minun olisi parasta lähteä käymään siviiliterveydenhuollon puolella ja vähän äkkiä. Sain lauantaiksi ajan klo. 17.30.
Terveyskeskuksella luin Aku Ankkoja sekä odotin klo. 20.00 asti omaa vuoroani. Voin tässä vaiheessa kertoa, että A. Ankan seikkailuihinkin tutustuminen tuntui aika erinomaiselta nautinnolta yli kuukauden epämääräisyyksien jälkeen, joten kieltämättä kyllä Ankkalinna tarjosi tunneiksi ihan kivankin ympäristön.
Lääkärille päästyäni minulta otettiin CRP (tulehdusarvo/C-reaktiivinen proteiini, maksan tuottama proteiini joka on yleensä koholla tulehduksissa) ja poskiontelotkin tutkittiin. Poskiontelot olivat täynnä sitä itseään ja CRP:kin oli hulppeat 100. Myös alkavat silmätulehdukset huomioitiin. Tässä vaiheessa sitten arvostukseni puolustuvoimien terveydenhuoltopalveluja kohtaan tippui nolliin aika onnistuneesti. Myös kaiken muun hyvän lisäksi minulla on myös taas keuhkoputkentulehdus, ja sen taudin oireet ja tuntemukset pystyn aika onnistuneesti tunnistamaankin.
Tänään pitäisi sitten taas lähteä takaisin kasarmille. Taitaa kuitenkin olla nyt niin, että lähden välittömästi veksiin kunhan vain esitän nämä todistukset suoralle esimiehelleni, sillä taidan tarvita vuodelepoa muutamiksi päiviksi. Ja tietenkin P-kauden ensimmäinen leiri jää tekemättä, vaan se ei minua juurikaan liikuta, sillä terveyttäni en rupea milloinkaan vaarantamaan. Myös perjantaina pitäisi olla vala, ja siihen osallistumiseen on oltava suoritettuna valamarssi. Saapa tosin nähdä, että mitenhän se olisi tarkalleen ottaen tarkoitus suorittaa tässä kunnossa. Kenties sitä ei suoritetakaan.
Yleinen mieliala on vähän vaihteleva tällä hetkellä. Tupakaverit nyt ovat mitä ovat - niitä on vaan siedettävä vaikka välit ovatkin ihan hyvät. Muutamia erillistapauksia tuvastani haluaisin kyllä toisaalta mainita, sillä heidän jatkuva päänaukomisensa muille palvelustovereille hiukan askarruttaa minua. Näkisin että he läpikäyvät jonkinlaista myöhäisteini-iän angstia, jonka on saanut aikaiseksi se, että he eivät ole rikosrekisteriensä ansiosta päässeet niihin tehtäviin mihin ovat hakeneet. Tämä turhauttaa erityisesti erästä palvelustoveriani, joka on melkein joka käänteessä suu auki muita haukkumassa. Omaa pahaa oloaan on tosiaanhelpompi purkaa toisiin kuin käsitellä se itse pois päivänjärjestyksestä.
Kylmyys ja elämä jatkuu. Kirjoittelen taas kun ehdin, jos jaksan ja jos ehdin.
Tunsin saaneeni flunssan viime keskiviikkona, ja ilmoittauduin veksiin. Päivystävä.. Noh, ambulanssikuskilta näyttävä mieshenkilö pyysi minut tuntien odottamisen jälkeen sisään ja muutaman päällimmäisen tutkimuksen jälkeen totesi että kelpasin aivan hyvin palvelukseen kunhan vain saisin muutaman buranan. Sukset jalkaan ja hiihtämään käskettiin, siis. Epäilin hänen päätöstään aika rankasti, mutta ajattelin että saisin varmasti enemmän takaisin sillä että vetäisin itseni piippuun ihan tahallaan.
Aluksi pääsin ampumaradalle paikallisen BECE-kuskin ja muutaman muun vempan kanssa, mutta harjoitusten jälkeen (mm. teltan pystytys, käsikranaatin heittokuntoon laitto/ kertasinko yms.) jouduimme sitten ampumaan. Hytisin kylmästä omalla ampumapaikallani, ja tuloksetkin olivat vähän mitä olivat. Paikallisen yliluutnantin ihmeteltyä näitä tuloksia ilmoitin hänelle olevani sairas ja todella kylmissäni - pyysin jopa lupaa saada keskeyttää ammunnat. Hän kuitenkin totesi että "flunssassakin voi ampua" ja käveli tiehensä.
Meidän käskettiin ammuntojen jälkeen hiihtämään n. 10km lenkki takaisin kasarmille. Yritin kertoa suoralle esimiehelleni, eli eräälle alikersantillemme että oloni oli varsin hutera ja epäilin suorituskykyäni. Tätä ei kukaan kuitenkaan viitsinyt ottaa huomioon, vaan minut pistettiin kylmästi hiihtämään muiden mukana. Matka oli melkoisen vaivalloinen, eikä letkaa johtanut alikersanttimme ottanut kuuleviin korviinsakaan pyyntöjäni. Käskettiin vain lisätä tahtia ja edetä nopeampaa. Noin 5km hiihdettyämme pääsimme jonkinlaiseen tienristeykseen, jonka kohdalla olin niin fyysisesti loppu, että kaaduin suksin ja sauvoin tien viereen. Siinä samassa vanhoista limalaudoista lähti toinen side kokonaan irti, ja se meni siinä samassa katkikin. Paikalle saapui toista ryhmää vetänyt varsin isokokoinen ja monille muille vertaisilleni epämiellyttävä alikersantti. Hän kysyi minulta ystävällisesti oloani, ja totesin suoraan että olen melkein kuoleman partaalla ja sidekin on rikki. Hän erkani ryhmästään ja ilmoitti vievänsä minut lyhyempää tietä kasarmille. Aina välillä tuo paskamainen yliluutnantti pörräsi letkamme vierestä moottorikelkallaan ja huusi "kannustavia" sanojaan.
Iso alikersantti lähti viemään minua muista ryhmistä hiukan eteenpäin, ja kertoi että on itsekin ollut samassa tilanteessa muutamia kertoja. Erityisesti kuulemma P-kaudella. Hän oli minulle varsin ystävällinen ja puheli kaikenlaista edetessämme. Huomattuaan siteeni kunnon hän pysähtyi ja samalla pysäytti käsimerkillä moottorikelkalla pörräävän yliluutnantin. Yliluutnantille hän kertoi että alokas nönnönnöö oli flunssassa ja side oli mennyt rikki - myös pohkeissa tuntui huomattava pistelyä - hän ilmoitti. Tuon hän teki sen takia, että yliluutnantti X oli tunnettu välinpitämättömyydestään flunssaisia hiihtäjiä kohtaan. Pistelyt pohkeissa saivat hänet siis vihdoinkin ymmärtämään asian vakavuuden. Pääsin siis hänen kyydissään moottorikelkalla takaisin kasarmille. Jouduin kyllä vielä kantamaan moottorikelkan lavalta kahden muun keskeyttäneen miehen sukset ja tetsarit sisälle - tosin sen tein puhtaasti syyllisyydentunteesta, koska tämä yliluutnantti on muutenkin varsin paskamainen tyyppi, ja täten kiitollisuudenvelkaan hänelle ei kannata ainakaan minusta jäädä.
Samana yönä sitten kuume nousi ja heräsin kolme kertaa yön aikana. Pääkipu oli aivan valtava, ja buranat olivat kuin karkkia olisi napsinut. Myös toinen silmäni oli muurautunut umpeen, joka myös punoituksensa ansiosta antoi ymmärtää silmätulehduksen olevan alkamassa. Aamulla en kuitenkaan ilmoittautunut veksiin, sillä samana päivänä oli P1-kokeen rästi, joka oli sitten myöhempien valintojen takia aivan pakko suorittaa. Tällöin oli siis jo perjantai. Päivän normaalien toimien jälkeen lähdimme sitten lomille klo. 17:45 linja-autoilla. Nukuin melkein koko matkan, vaikka välillä tuli katseltua linjurin DVD-soittimesta pyörivää Arnold Schwarzeneggerin 80-luvun toimintapätkää nimellä Commando. Toiseksi katsottiin sitten joku Adam Sandlerin leffa, missä kyseinen mies käytti epämääräistä kaukosäädintä mm. ajan pysäyttämiseen. Kolmanneksi oli sitten samaisen hepun leffa missä hän joutui vankilaan opettamaan jalkapalloa. Elokuvat olivat siis melko suoraan sanoen Aunuksesta.
Pääsin Kauhavalle n. 22.35, ja irtauduin ajoneuvosta kohti kotia. Kotiin päästyäni olin taas aivan loppu, ja muutamien kehittävien keskusteluiden jälkeen omaisieni suuntaan päätimme että minun olisi parasta lähteä käymään siviiliterveydenhuollon puolella ja vähän äkkiä. Sain lauantaiksi ajan klo. 17.30.
Terveyskeskuksella luin Aku Ankkoja sekä odotin klo. 20.00 asti omaa vuoroani. Voin tässä vaiheessa kertoa, että A. Ankan seikkailuihinkin tutustuminen tuntui aika erinomaiselta nautinnolta yli kuukauden epämääräisyyksien jälkeen, joten kieltämättä kyllä Ankkalinna tarjosi tunneiksi ihan kivankin ympäristön.
Lääkärille päästyäni minulta otettiin CRP (tulehdusarvo/C-reaktiivinen proteiini, maksan tuottama proteiini joka on yleensä koholla tulehduksissa) ja poskiontelotkin tutkittiin. Poskiontelot olivat täynnä sitä itseään ja CRP:kin oli hulppeat 100. Myös alkavat silmätulehdukset huomioitiin. Tässä vaiheessa sitten arvostukseni puolustuvoimien terveydenhuoltopalveluja kohtaan tippui nolliin aika onnistuneesti. Myös kaiken muun hyvän lisäksi minulla on myös taas keuhkoputkentulehdus, ja sen taudin oireet ja tuntemukset pystyn aika onnistuneesti tunnistamaankin.
Tänään pitäisi sitten taas lähteä takaisin kasarmille. Taitaa kuitenkin olla nyt niin, että lähden välittömästi veksiin kunhan vain esitän nämä todistukset suoralle esimiehelleni, sillä taidan tarvita vuodelepoa muutamiksi päiviksi. Ja tietenkin P-kauden ensimmäinen leiri jää tekemättä, vaan se ei minua juurikaan liikuta, sillä terveyttäni en rupea milloinkaan vaarantamaan. Myös perjantaina pitäisi olla vala, ja siihen osallistumiseen on oltava suoritettuna valamarssi. Saapa tosin nähdä, että mitenhän se olisi tarkalleen ottaen tarkoitus suorittaa tässä kunnossa. Kenties sitä ei suoritetakaan.
Yleinen mieliala on vähän vaihteleva tällä hetkellä. Tupakaverit nyt ovat mitä ovat - niitä on vaan siedettävä vaikka välit ovatkin ihan hyvät. Muutamia erillistapauksia tuvastani haluaisin kyllä toisaalta mainita, sillä heidän jatkuva päänaukomisensa muille palvelustovereille hiukan askarruttaa minua. Näkisin että he läpikäyvät jonkinlaista myöhäisteini-iän angstia, jonka on saanut aikaiseksi se, että he eivät ole rikosrekisteriensä ansiosta päässeet niihin tehtäviin mihin ovat hakeneet. Tämä turhauttaa erityisesti erästä palvelustoveriani, joka on melkein joka käänteessä suu auki muita haukkumassa. Omaa pahaa oloaan on tosiaanhelpompi purkaa toisiin kuin käsitellä se itse pois päivänjärjestyksestä.
Kylmyys ja elämä jatkuu. Kirjoittelen taas kun ehdin, jos jaksan ja jos ehdin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
