Ensimmäiset kaksi viikkoa

Lomille on nyt ainakin ensimmäistä kertaa selvitty. Tänään joudun kuitenkin lähtemään 19.20 takaisin Kajaaniin, vaan tuohan tämä "pidennetty viikonloppuvapaa" edes jotakin lohtua asioihin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijaa on nyt takana, ja luonnollisestikaan ne eivät ole olleet mitenkään erityisen mukavia henkisesti tai fyysisestikään. Tämä ei kuitenkaan ole ollut mitään sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Armeija on oma järjestelmänsä, ja sen sisällä vallitsee tietyt omanlaisensa moraalis-eettiset käsitykset ja toimintatavat oikeastaan ihan kaikesta. En näkisi siviilimaailman ja armeijan välillä kovinkaan paljon samanlaisuuksia. Aivan toisenlainen todellisuus siis vallitsee kasarmin porttien sisäpuolella.

Ensimmäiset päivämme armeijassa olivat oikeastaan ihan helppoja. Odotin legendaarisestakin "ekasta aamusta" huomattavasti ikävempää, vaan oikeastaanhan vielä tuolloin mitään rankkaa ja raskasta ei oltu vielä teetetty. Saimme ja haimme varusteita kahteen kertaan, ja meille opetettiin kaikkea sitä mitä nyt voisi kuvitella ihmisen tarvitsevan noiden porttien sisäpuolella selvitäkseen. Ensimmäiset päivät varmasti valoivat moneen kanssataistelijaan väärää toivoa, sillä niin minäkin kuvittelin että asiat olisivat mukavasti vielä pitkäänkin.

Tupakaverini ja minä olemme tulleet toimeen keskenämme hyvin, oikeastaan. Vaikka moni heistä onkin minua hiukan nuorempi, niin yhteishenki on kuitenkin löytynyt. Monet heistä ovat kuitenkin käyneet ammattikoulun, joten heidän jatko-koulutushalunsa armeijassa ovat ainakin meidän tuvassamme kovin samanlaiset. Tulen kuitenkin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä ymmärrän että mikäli välit eivät pelaa, niin sitä vaikeampaa tämä koko P-kausi tulee olemaan. Ja toisaalta, eihän tuo nyt ole kuin se n. 2 kuukautta, jonka luulisi kestävän vaikka päällä seisoen. Tupaamme mahtuu kuitenkin jo nyt eripuraa kahden palvelustoverin välillä. Nämä kaksi ovat toisilleen ennestään tuntemattomia, vaan jo toisen viikon keskivaiheilla he saivat aikaiseksi tappelun. Tämän konfrontaation esti aivan suorasti erään luutnantin saapuminen paikalle, jonka aikana molemmat pojat ymmärsivät lopettaa. Toinen osapuoli näistä kahdesta on varsin syrjäänvetäytyvä persoona, jonka tarkoitusperiä armeijassa en oikeastaan ymmärrä. Hän toivoi kovasti vapautusta, mutta on jäänyt nyt keskuuteemme. Monikaan 11 miehen tuvastamme ei hänestä pidä. Minä siedän häntä puhtaasti siksi, että olen oppinut elämässä että se vähäpätöisinkään kontakti ei ole välttämättä turha. Kenties hänelle löytyy näin pahaenteisesti sanoen "jonkinlaista käyttöä" tulevaisuudessa.

Kantahenkilökuntaankin olen saanut tutustua. Monikaan yksikkömme skappareista ei edusta minulle nk. "vakavasti otettavaa sotilasjohtajaa", vaan pikemminkin jonkinlaista epämääräistä vaimonhakkaaja-fasistia. Tai kenties heidän huumorinsa ei aivan pureudu minuun. Oli miten oli, niin monetkaan yksikkömme kantahenkilökunnasta eivät ainakaan minulle edusta mitenkään asiallista ja asiantuntevaa sotilashenkilöä. Pidän heitä hiukan enemmän kuin tarpeeksi erikoisina tapauksina. Myös eräs veret seisauttava elämys skappareihin liittyen oli löytää nk. "edellisestä elämästä" tuttu epämiellyttävä henkilö johtotehtävistä Kainuussa. Minulle on usein kerrottu, että sota ja armeija ovat surrealistisia kokemuksia, jotka ainakin tässä tapauksessa pitävät paikkansa. Tämä johtotehtävissä oleva henkilö on myös käyttäytynyt minua kohtaan varsin erikoisesti, joka taas puolestaan saa minut ymmärtämään jonkinlaisen taka-ajatuksen tai suuremman suunnitelman olevan hänellä minua varten. Minua pelottaa ajatella mitä tuo henkilö voisi haluta, sillä kyseisen tyypin persoonasta ei ainakaan voisi ajatella mitään tällaiseen viittaava. Ja tarkoitan tällä nyt sitä, että en uskonut hänen pääsevän elämässään edes paikallista juottolaa pitemmälle. Loogista kai kuitenkin on, että hänen kaltaisensa tyypit ovat päätyneet armeijaan töihin. Vieläkin on hiukan enemmän kuin tarpeeksi vaikeaa sulatella ajatusta siitä että hänenkaltaisensa henkilöt ovat meille esikuvina hyvistä johtajista.

Taistelukoulutusta on ollut varsin vähän ainakin toistaiseksi. Olemme kyllä kuitanneet itsellemme tuliterät Rk95:set, ja kaksi kertaa niillä radalla ammuskelleetkin, vaan oikeastaan kaikkialle on ollut kovin kiire. Valaankaan ei ole enää kuin vajaat kaksi viikkoa, joten tahti kiristyy, ja vaikka aikaa onkin - niin sitä ei oikeastaan ole. Armeija on toistaiseksi tuntunut ainakin minusta helvetinmoiselta pikakurssilta. Kenties tahti tulee muuttumaan - tai kenties ei.

Loppuun vielä pieni lista kahden viikon kokemuksien ajalta:

- Aina kiire johonkin (yleensä odottamaan)
- Suurin osa alikersanteista ovat asiallisia ja mukavia
- Vapaa-aika menee joko sotkussa istuskellessa ja läheisille soitellessa tai kirjastossa esim. Pelit-lehden vuosikertoja lukiessa
- Tuliterät rynnäkkökiväärit ovat ilkeitä purkaa ja kasata jäykkyytensä ansiosta
- Ruokaa on ollut riittävästi ja ruoka-aikoja aivan liikaa
- Yhtäkään varustetta ei ole so far tarvinnut vaihtaa väärän kokonsa ansiosta, tosin muutamia on jouduttu vaihtamaan todella huonon kuntonsa ansiosta
- Toimisto-AU on tärkein ystäväsi
- Monilla oppitunneilla voi nukkua silmätkin auki
- Sisu Masi on kiva tapa siirtyä vempassa ampumaradalle
- Lomat are a beautiful thing and worth fighting for.

Lähtöön 3

No niin, tämä on nyt sitten se viimeinen viikonloppu ennen poistumista. Pakko käyttää aika mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen, sillä käsittääkseni tätä siviilielämää ei tule tämän jälkeen enää ihan samassa muodossa kohdattua vähään aikaan. Intiaanityylinen hiljaisuus siis vallitkoon.

Sain selville että minut on määrätty 2. Jääkärikomppaniaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, koska olen A-mies ja jalkaväki tunnetusti kaipaa tykinruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Kuulemani mukaan 2. JK on kuulemma suhteellisen kovaa kuria edustava paikka, joten onpa tosiaan hyvä etten ole 1) täysin tietämätön armeijan yleisestä ilmapiiristä ja toimintatavoista 2) arvomerkeistä 3) toimistokäyttäytymisestä.

Maanantaina se sitten alkaa. Seuraava päivitys tähän blogiin tulee sitten kun tulee. Aika paljolti se varmasti riippuu siitä, että pääsemmekö ensimmäisille lomille 2 vai 3 viikon päästä, ja toisekseen myös siitä, että löytyykö minusta mitään motivaatiota postaukselle tuon ensimmäisen loman aikana.