Dalleerin Sotapäiväkirja

KIITOS 2008-2009! OHI ON 2.1.2009! KAIPR VETERAANI KIITTÄÄ JA KUITTAA!!

2009-01-04T20:18:00.000+02:00

Päivitykset siirtyvät pääblogin puolelle.

Kuvia matkan varrelta

2009-01-04T10:40:00.000+02:00

Sirpaleliivi M/91. Tämä tuli tutuksi koko vuoden ajalta, sillä se oli most often than not päällämme. Sen taskuihin mahtui kaikkea kivaa sen pakollisenkin lisäksi ja antoi kivan lämpökerroksen kaiken muun vaatetuksen päälle talvisin.

Oman liivini sisuksissa luki reteästi "SEINÄJOKI WARRIOR I/08".

Tässäpä kuva Seinäjoen matkakeskukselta joskus loppukesästä kun pääsin muutaman päivän lomia pitämään. Muistaakseni tuo juna taisi olla juurikin se mikä toi minut Oulusta Seinäjoelle. Kyseessä oli valitettavasti edelleen nk. "aamujuna".

Tässä kuvaa joskus loppusotaa edeltäviltä ajoilta Tykistökasarmin edestä. Sirra parkkeerattuna vasemmalla.

Tässäpä sitä jotakin: selvästi reservin aurinko paistoi meille jossakin vaiheessa. Eri juttu tietenkin oli että kuinka kauan..

Tämä kuva otettiin muistaakseni pari viikkoa sitten. Kuten näkyy niin vauhtisäkissä on 85% varustuksestani ja osoitteena on onneksi varusvarasto.. Loppuajoilta kuvaa, siis.

Kvkk:n etujalat varustettuna suksista pöllityillä sommilla. Kuva otettiin päivää ennen loppusotaan lähtöä.

Ryhmänjohtajien "särmä" tupa. Itse olen jostain kumman syystä tehnyt pinkan.. Hmm..

Äijän lomalaukku ja yksi T-paitakin. Otettu vähän ennen lomilta lähtöä joskus kesällä.

Huvittavaa kenttäpostia lähdössä käsistäni kasarmin porttien ulkopuolelle..

362 päivää takana - KIITOS 2008-2009!

2009-01-04T10:13:00.000+02:00

Armeija on nyt sitten virallisesti ohitse. Ajattelin kirjoittaa tässä vielä yhden postauksen näin lopuksi summaten kaiken kokemani koko vuoden ajalta.

Ensinnäkin tuntemukseni tällä hetkellä ovat aikamoisen ristiriitaisia. Kieltämättä Hoikankankaalta poistuttaessa muutama päivä sitten tunnelma oli katossa, vaikkakin samaan aikaan oli hiukan haikeaa jättää useampi "hyvä tyyppi" jälkeen. Aikoinaan vuosi tuntui pitkältä ajalta siinä pakkasessa ja paskassa jossa me kuljimme päivä päivältä. Sanoisin näin jälkeenpäin että se ensimmäinen puoli vuotta oli myös se vaikein ja vittumaisin kokemus, sillä AUK imi aika onnistuneesti mehut ulos joka päivä. Sieltäkin kyllä jäi monet hyvät tyypit mieleen, toisaalta.

En oikeastaan tiedä että pitäisikö tässä olla ylpeä "vuoden mies" vaiko eikö. Palvelustodistukseni oli kuulemma arvosanoiltaan komppaniani ryhmänjohtajien keskiarvoa ylempi, joten kaikesta vittumaisuudesta huolimatta minun on kai täytynyt tehdä jotain oikeinkin. En kuitenkaan halua kommentoida sitä että oliko kivaa tai mielekästä olla vuotta armeijassa. Sain kuitenkin hyvän palvelustodistuksen, joten jotakin on täytynyt mennä oikein kaikesta muusta huolimatta. Sain myös Kainuun Prikaatin Killan myöntämän puukon "hyvästä palveluksesta" toiseksi viimeisenä päivänä, joka kieltämättä nosti kyllä tunnelmaa. Oli hauskaa tulla palkituksi.

Näin jälkeenpäin aion todeta että tämä vuoden asuminen päätoimisesti Kajaanissa oli elämässäni "sitä sekavaa aikaa". Armeijan aikana nimittäin erosin tyttöystävästäni, löysin pikaisesti uuden ja kaveripiirini täälläpäin laajeni n. 50 %. Ei voi kuitenkaan sanoa etteikö tämä olisi ollut ihan kivaakin, mutta edelleen monet paskatkin kokemukset varjostavat mieltä. Kenties armeijan "tottelemisen kulttuuri" on eniten vituttanut; eli se tapa miten alaisen pitää tehdä juuri niin kuin esimies sanoo huolimatta siitä kuinka väärässä hän on. Myös jotkut todella vittumaiset kouluttajat aiheuttavat vieläkin päänsärkyä ja hammasten kiristystä öisin heidän naurettavan pikkuhitlerimäisiä ratkaisujaan mietittäessä. Good riddance, bitches.

Nyt kuitenkin aion vielä heittää muutamat kuvat tämän blogin puolelle, jonka jälkeen kannattaa jatkaa pääblogin lukemista mikäli elämäni vaiheet kiinnostavat. Tässä vaiheessa siis reserviläinen kiittää ja kumartaa.

Thank you for your service to your country, sir!!

Viimeisestä päivästä

2009-01-03T10:18:00.000+02:00

TJ0-päivänä herättiin joskus puolen kuuden aikoihin Suurlähettiläiden biisiin "Kun Tänään Lähden" soidessa keskusradiosta. Kumma kyllä koko yksikkö oli hereillä lähes välittömästi(?), ja puettiin viimeistä kertaa lomapuvut päälle.

Sää oli ollut koko loppuviikon erittäin kylmä. Pakkasta oli paikoitellen kaksikymmentäkin astetta.

Aamupalalla käytiin normaalisti. Tämän jälkeen käväisin itse suihkussa ja vaihdoin neljä päivää käyttämäni T-paidan ja bokserit + sukat siviiliversioihin, sillä meille ei enää vaihdettu puhtaita vaatteita viimeisinä päivinä. Ajoin parran.

Aamupäivästä enimmäkseen siivoiltiin. Ryhmät siivosivat viimeistä kertaa siivousalueitaan. Itse kävin hyvästelemässä 3.JK:n apparit (apukouluttajat) ja tällöin taisi ensimmäistä kertaa iskeä se haikeus päälle. Me todellakin olimme lähdössä täältä.

Upseerikokelaat lähtivät kahdeksan aikoihin aamusta ylentämistilaisuuteensa. Muistan kävelleeni aamuhämärässä sotkun ohitse jossa näin kokelaiden seisovan rivissä. Itse pakkasin viimeisetkin tavarat sillä välin siviilikassiin. Loppu aamupäivä menikin sitten vain paskanjauhamiseen, sillä turhaa aikaa oli paljon. Seurasimme yksikkömme ikkunoista kun muut yksiköt palauttelivat tavaroitaan jo varastolle. Muutenkin vaikutti että tämän luppoajan olisi voinut käyttää paremmin hyväkseen, vaikka tiedostankin vielä viimeisenä päivänä että enimmäkseen odotteluahan tämä paska on ollut.

Kävimme vielä lounaalla lomapuvuissa, kunnes sitten sen jälkeen annettiin lupa vaihtaa siviilit päälle. Kieltämättä monikin äijä näytti aika erilaiselta ne päällä, mutta mikäpä siinä - nyt oltiinkin lähdössä kotiin. Tämän jälkeen siirryttiin sitten palauttamaan loputkin tavarat. Toimitus oli aika helppo, sillä varusvarastolla vallitsi vähintäänkin "kontrolloitu kaaos" eri yksikköjen palauttaessa tavaroita samaan aikaan - itse pyrin toimimaan kaiken sen hälinän keskellä ripeästi ja heitin tavaraa laareihin sitä mukaa kun kerkesin. Pian olin ulkona.

Tämän jälkeen siirryttiin takaisin yksikköön. Jauhoimme paskaa lopun aikaa keskenämme - tämän jälkeen odoteltiin vieläkin vähän enemmän. Suurin osa muista yksiköistä oli jo kotiutettu sillä aikaa kun me vielä kahden aikoihin odottelimme.

Vihdoinkin puolen kolmen aikoihin meidät kerättiin komppanian luokkaan. Yksikköupseeri(mme) toivotteli hyvät jatkot ja kertoi että häväreitä tehtiin muistaakseni ennätyksellisen vähän, eli 115kpl puolen vuoden aikana. Muutenkin hän oli vähintäänkin epätavallisessa asiallisuudessaan riemastuttava viimeisen päivän kokemus. Kun vihdoinkin kapteeni saapui sisään ja valvoja teki hänelle ilmoituksen. "OHI ON, KOMPPANIA!" hän huusi. Me vastasimme vähintäänkin kovalla äänellä takaisin että "OHI ON, HERRA KAPTEENI!". Tämän jälkeen viimeiset kuviot alkoivat pyörimään..

Sain passini ja palvelustodistukseni ensimmäisten joukossa. Kättelin komppaniamme muutaman "avainhenkilön", jonka jälkeen poistuin kylmään ulkoilmaan komppanian takaoven kautta. Se oli ohitse. Vielä viimeisetkin jäähyväiset heitettiin porukoille.. Ja me lähdimme kukin omille suunnillemme. Haikeaahan tuo oli. We had a good run.

Kävin vielä sotkussa sillä odottelin lomakuljetuksien lähtöä n. 30 minuuttia. Puhuin vielä komppaniamme kirjurin ja viimeisen valvojan kanssa. Itse nousin lomakuljetukseen n. klo 15:13 joka poistui sitten Hoikankankaan kasarmialueelta vienossa lumisateessa.

Automme poistui ensimmäisenä portista viimeistä kertaa.

362 päivän palvelus oli ohitse.

It was time to go home.

TJ0!

2009-01-02T22:54:00.000+02:00

Tänään se sitten tapahtui. TJ pysähtyi nollaan. Kotiin lähdettiin.

Aamuja nolla. Kazaaaaa!!!

Fiilikset ovat tällä hetkellä aika mahtavat. 362 päivää tuli käytyä Kajaanin kuninkaallisessa Kainuun Prikaatissa. Eräänlaisia veteraaneja tässä siis ollaan, todellakin. Tämä päivä menee koko tätä todellisuutta sulatellessa. Kirjoitan vielä huomenna vielä hiukan lisää..

GONA KOTIUTUI!! HA-HAAH!!

Here I go again on my own..

2008-12-28T14:54:00.000+02:00

Muutaman tunnin päästä se sitten alkaa. Viimeinen menomatka Kajaaniin. Viimeistä kertaa kierretään Kaustiset, Ullavat, Sievit ja Nivalat. Lomakassi ammottaa melkolailla tyhjyyttään tällä hetkellä - iskin vain siviilivaatteet sen sisuksiin. Otan myös oman kassin mukaan, jotta voin sitten kantaa vieläkin kasarmilla lojuvia siviilikamppeitani pois viimeisenä päivänä.

Tosiaan armeijaa on jäljellä enää 5 päivää. Tällä hetkellä takana on yhdeksän päivän joululomat. Täytyy myöntää että olen aikalailla etääntynyt vallitsevasta todellisuudesta, eli siitä että Kajaaniin pitää vielä(kin) lähteä takaisin muodollisuuksia suorittamaan. Ei varmaan ole väärin sanoa että tästä tulee elämäni pisin viikko myös siinä mielessä että se odotuksen kohde (eli kotiutuminen) tuskin tulee nopeasti eteen. Muistelisin että tämän viikon ohjelma on tosiaankin täynnä vain "täyteohjelmaa", eli lenkkeilyä ja saatetaanpa katsoa ihan virallisestikin joku leffa komppanian luokassa. Toivottavasti aika kuluisi nopeasti.

Kurssiverkkareita en kyllä mukaani enää pakkaa vaikka lenkilläkin pitäisi käydä. Taidanpa vetää viimeisellä viikolla myös legendaarisissa Smurffeissa iltalenkit - Ah! tuota nostalgiaa. Enpä ole muuten Smurfeja käyttänytkään kohta kuuteen kuukauteen. Hah hah hah, kylläpä tämä miesten urheilumuoti armeijassa onkin ollut viime aikoina muodikasta. Yksi syy Smurffipuvun käyttöön on varmasti myös se että Kurssiverkkarit alkavat pikkuhiljaa haisemaan melko pahalle.. Auts. Ne täytynee pestä.. Jos niitä nyt tullaan enää koskaan käyttämäänkään. tämän jälkeen.

Muttahhh! Alle viikon päästä kuulette minusta jälleen (ja viimeisen kerran armeijan merkeissä). Tämän jälkeen tämä blogi siirtyy historiaan, eli vähintäänkin eläväksi monumentiksi armeija-ajastani. Pistän tänne vielä muutamia kuvia kunhan ehdin/jaksan tuossa loppuviikosta, eli kannattaa jäädä odottamaan..

Painajaismaista!?

2008-12-26T15:01:00.000+02:00

Tuli herättyä äsken todella helvetilliseen uneen. Ajatella että lomillakin tällaista näkee.

Unessa olin takaisin kasarmilla ja meneillään oli selvästi kotiutumispäivä. Osa porukasta oli jo pukenut siviilit päälle mutta itse juoksin ympäriinsä lomapuvussa edelleen. Juoksentelin pitkin kassun käytäviä yrittäen muistaa että mitkä olivat ne viimeiseksi palautettavat vaatetusartikkelit - vaan kun en millään muistanut. Hortoilin ympäriinsä kysellen porukoilta siellä että olisiko heillä vaatetuspakkauslistoja, sillä siitä selviäisi mitä piti vielä palauttaa.

Saatuani edes jonkinlaisen listan käsiini aloin lappaamaan tavaraa kaapistani lomakassiin, jolla olin määrä viedä loput palautettavat tavarat varusvarastolle. Huomasin kuitenkin eräässä vaiheessa että kaapissa oli jäljellä mm. sirpaleliivi, joka tarkoitti että se ei voinut olla minun kaappini sillä Sirpan olin jo aikoja sitten palauttanut varastolle. Turhautuneena heittelin toisten tavaroita pitkin lattioita. Lopuksi muistan vielä että muutamat sukat, bokserit ja T-paidat olivat jääneet jonkun lukitun oven taakse, ja yritin saada siivoojia avaamaan sitä, vaan heillä ei ollut avaimia.

Tällaiset unet tuovat minulle mieleeni erään toisen uneni, joka koski sitä että viimeisiltä lomiltani palatessa olin unohtanut ottaa siviilivaatteet mukaan. Siitäkin unesta heräsin helvetinmoisen helpotuksen vallassa huomatessani sen olleenkin tosiaankin vain unta. Ja sydän hakkasi kuin mikäkin vasara..

TJ5

Inttiä pian 362pv takana

2008-12-24T14:34:00.000+02:00

No juu, lomillahan tässä edelleen ollaan. Tämän viikon sunnuntaina vasta takaisin viimeisiksi jääville viiden päivän palveluksille Kajaanin Hoikankankaan varuskuntaan.

Mielialat tällä hetkellä ovat aikalailla kahdenlaiset: tavallaan on haikeaa jättää taakseen lopulta ihan kokemuksellinen palveluspaikka ja ympäristö, kun sitten taas toisaalta ei millään malttaisi odottaa perjantaita 2.1.2009 kun pääsee lopullisesti eroon koko paskasta ja pääsee huutamaan mm. "TJ0!! OHI ON!! MÄ LÄHREN HIMAAN!!" - kaltaisia lausahduksia.

Kyllähän tämä vuosi on ollut täynnä vaikka minkälaista settiä. Kylmä, märkä ja muutenkin seesteän apea Kainuun (ja sen lähialueiden) luonto on tullut enemmän kuin tarpeeksi tutuksi lähietäisyydeltäänkin niin kesällä kuin talvellakin, ja tämän lisäksi vitutusta on ilmentynyt enemmän kuin tarpeeksi. Kipinävuorot, apupässin vuorot, päivystykset, telttojenkasaamiset ja purkamiset, loputtomat tetsaukset, Torstain hernekeitot, Tekat yms. armeijan ihanat asiat alkavat piakkoin olemaan vähintäänkin taakse jäänyttä elämää.

Kyllähän sitten taas toisaalta armeijassa on tullut tavattua paljon uusia ihmisiäkin. Tuntuu edelleen siltä että yksi syy miksi tätä paskaa on jaksanut pidemmälle ovat olleet juuri palvelustoverit, joiden kanssa se Aukkikin meni raastavudestaan huolimatta ihan hyvin. Huumorillahan siitäkin selvittiin, kieltämättä.

Tietenkin tämä on ollut kokemuksena sellainen ettei negatiivisistakaan asioista ole voinut välttyä. Pahinta ovat ehkä olleet nimenomaan ne "aamut" joista on jaksettu lähes aina ja joka paikassa muistuttaa. Nyt kuitenkin asiat ovat toisin, sillä minäkin tulen kotiutumaan ajallani. Ja voinpahan minäkin sanoa suorittaneeni armeijan "pitemmän kaavan kautta" ja raskaassa aselajissa. Ei pitäisi enää kenelläkään olla mitään sanottavaa "miehisyyskelpoisuudestani" tämän jälkeen.

Jatketaan kuitenkin joulua ja lomaa. Ensi vuonna sitten tämän Blogin pitäjä siirtyy takaisin pääbloginsa yhteyteen, ja aloitellaan uudelleen pelkoa ja inhoa armeijanjälkeisen elämän merkeissä.

Kivääri varastoon ja korkki kiinni!

2008-12-19T06:42:00.000+02:00

Eilen ne sitten lähtivät takaisin kellareiden komeroihin.

Taisteluvälinemateriaali sekä 85% muusta varustuksesta luovutettiin pois. Varustukset vietiin aamusta yhdeksän aikoihin varastolle takaisin, kun sitten taas iltapäivästä klo. 14.00 aikoihin alkoivat aseluovutukset. Aseeni kuntoluokka oli vuoden armottoman sotimisen jälkeen 1, eli hyvässä kunnossa oli. Kaliiberi oli toisaalta 7,63(!!!). Puunasin asetta luovutuskuntoon kaksi päivää muun TVÄL-materiaalin kera, joten se todellakin kiilsi uutuuttaan sitä palautellessani.

Aika tyhjältähän tuo kaappi nyt näyttää. Heitimme melkein koko kaapin sisällön nk. "morttisäkkeihin" (valtava armeijan pyykkisäkki) , jotka sitten raahasimme aamupakkasessa varusvarastolle jossa taasen luovutimme varusteet pois eri laareihin artikkeli kerrallaan. Kieltämättä tuntui hyvältä heittää se tetsari ja sirpaleliivi vihdoinkin parempia kohtaloita näkemään. Luovutukset menivät myös melko nopeaa tahtia, vaikka olin laskenut että siinä menisi vähintään tunti. Todellisuudessa aikaa meni ehkä n. 5 minuuttia, jonka jälkeen lähdimme reteästi takaisin yksikköön. Puutteita, eli häväreitä - siis häviämisilmoituksia minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä, sillä olen asennoitunut siten että pidän kuitilla olevasta varustuksestani huolta. Niin paljon en tätä touhua rakasta ettäkö haluaisin pulittaa ylimääräistä rahaa valtiolle huolimattomuuttani.

Jäljellä on nyt tosiaan vain muutama T-paita, poolo, bokserit, sukat, pipo, Smurffipuku ja tärkeimpänä lomapuku. Näillä mennään vielä muutama päivä kunhan palaamme yhdeksän päivän joululomilta. Tänäänhän sinne lomille tosiaan lähdetään, joten täytyy myöntää että fiilikset ovat aika korkealla. Ainoa mikä vähän varjostaa tätä hyvin alkanutta matkaa on tämä edelleen loppusodasta peräisin oleva helvetillinen väsymys. Taidanpa nukkua kotiin päästyäni pitkälle lauantain iltapäivään kunnes voin sanoa todella levänneeni.

Tänään keräsin myös kaapistani viimeiset siviiliroinat pois. Kaikki vanhat oppaat (Sotilaan Käsikirja, Aukin "Kiväärikäppyrä" ja muutama kartta) lähtevät kyllä kotiin armeijalaatikkooni muistoja verestämään. Tuntuu kieltämättä hyvältä olla tässä vaiheessa asepalvelusta, sillä se ei todellakaan tule enää kestämään kauaa.

Vähiin käy ennen kuin loppuu?

2008-12-17T07:11:00.000+02:00

TJ taitaa olla nyt 16. Eilen meille kerrottiin että koko seuraava viikko, alkaen 19.12.2008, olisi lomaa. Tarkalleen ottaen meille tulee siis 9 päivän joululomat, jonka jälkeen kokonais-TJ alkaa olla hyvin vähän.

Näistä loppuajoista minulla ei ole sen kummempaa kerrottavaa. Loppusodan taistelin pataljoonan esikunnan mukana, eli hommat olivat kieltämättä viime reissuun verrattuna helpommat. Oli siinä kuitenkin vähän sykkimistäkin. Kyseinen harjoitus kesti kahdeksan päivää, joista palasin maanantai-aamuna joskus klo 06.00 aikoihin. Väsyttää kyllä kieltämättä vieläkin, vaan sen nyt kestää tietäen että tämä on pian ohitse kokonaisuudessaankin. Perjantaina lomille.

Eli yhdeksän päivää vielä lomia jäljellä. Tuntuu tällä hetkellä aika helvetinkin hyvältä, täytyy myöntää. Vaikka tiettyä haikeutta onkin ilmassa, niin täytyypä sanoa että hyvältähän tämänkin loppuminen alkaa tuntua. Halu päästä siviilimaailmaan kieltämättä kiehtoo jo nyt. Sillä kuten Happoradionkin biisissä "Pois Kalliosta" todetaan, niin "olen ollut täällä pitkään - aivan liian pitkään".

Päällimmäisenä sitä alkaa kai miettimään miten erilailla asiat olivat vuosi sitten. Pian 362 vuorokautta on kulunut, ja paluu siviilielämään tulee olemaan aivan erilaista kuin ennen. Tuntuu hyvältä, vaikkakin tiedän myös sen että asiat eivät sen puolella ole olleet enää pitkään aikaan sillä tavalla kuin ne vielä ennen armeijaa olivat. Things have to be started again.

Torstaina palautetaan muuten suurin osa varusteista sekä TVÄL-materiaali, eli aseistus sun muu setti. Sekin alkaa tuntumaan kieltämättä hyvältä, sillä nyt alkaa kaapinkin sisusta näyttämään vähintäänkin siltä että "vähän" on enää jäljellä. Raahaan loput siviilikamat pois kaapista nyt viimeistä VLV-viikonloppua edeltävänä perjantaina, eli kaappi jää aika tyhjilleen tämän jälkeen.

The war to end all wars - THIS IS IT!!

2008-12-05T00:03:00.000+02:00

Eli loppusotaan ollaan lähdössä tulevan viikon tiistaina. Hohhoijaa, this is it siis.

Loppusota tullaan käymään tällä kertaa Koillismaalla Taivalkosken alueella. Siirrymme sinne ilmeisesti linja-autoilla, ja siitä sitten tullaan tekemään.. Jotain?! Pääasiallisestihan me tulemme tämän viimeisen legendaarisen leirin puolustamaan, toisin kuin viimeksi "välisodassa" Pohjois-Karjalassa.

Leireille varustautumisesta

2008-11-15T13:37:00.000+02:00

Näin jälleen yhden leirin läpikäyneenä ajattelin sen jälkimainingeissa heittää vähän tuleville jalkaväkimiehille, ja miksei kenelle vaan leireille lähtevälle varusmiehelle hieman ilmaisia ja hyväksi havaittuja neuvoja leirivarustuksesta. Pääasiallisesti kuitenkin neuvot tulevat juuri jalkaväkimiehille, sillä heillä tulee varmasti eniten käyttöä kaikenlaisille sykkimistä helpottaville tavaroille ja ratkaisuille.

Lähtökohtanahan on se että vaikka puolustusvoimat varustaa miehensä hyvin, niin aina ei kuitenkaan täydellisyyttä lähennellä. Erityisesti jalkojen hoitoon on kiinnitettävä huomiota, sillä kastuneet ja kylmissään olevat jalat ovat pahinta mitä voi tapahtua.

- Hanki otsalamppu. Esimerkkinä vaikkapa laadukas Petzl-mallisto. Itselläni on ollut käytössä Petzlin Tactikka-malli jo jonkin aikaa, ja olen todennut sen kestäväksi, pitkäaikaiseksi ja ennen kaikkea käteväksi käyttää. Pimeinä iltoina talvisin/syksyisin otsavalaisin on todella tärkeä pilkkopimeässä metsässä rämpiessä. Otsavalaisimen hankintaa ei siis minusta voi liiaksi painottaa.

-Ota mukaan puukko. Puukko, tuo suomalaisen perustyökalu on myös ihan basic-tason varustetta. Mielestäni puukon laadulla ei ole niinkään väliä, kunhan se hoitaa perustehtävänsä: leikkaa. Puukko saattaa kuitenkin melkoisen useasti tulla tarpeeseen, joten muista pujottaa sellainen vyölle roikkumaan.

- Vessapaperia. Ilman vessapaperia voi varsinkin viikon kestävillä taisteluleireillä tulla nk. "SiPa-tilanteen" iskiessä äitiä ikävä. Vessapaperinkaan mukaan raahamisen tärkeyttä en voi liikaa painottaa, sillä ilman sitä kuusenhavut ovat sitten se lähin mahdollinen korvike. Muista varata siis repun pohjalle tätäkin ylellisyystavaraa tarpeeksi mukaan.

- Pakkipussit, käsidesi, mahdollisesti pieni retkikirves ja myös oman valintasi mukaan lisäravintoa kannattanee myös pakata reppuihin. Kannattaa myös pakata kaikki kamansa repun sisälle sijoitettavaan mustaan roskapussiin/jätesäkkiin, sillä se pitää varusteesi kuivana siltä varalta että reppusi kastuu.

Paluu rajan takaa

2008-11-15T11:47:00.002+02:00

Palailtiin tässä kuuden päivän taisteluleiriltä kasarmille. Olo on taas hiukan surrealistinen kuuden päivän telttamajoituksen ja peseytymättömyyden johdosta. Ja kaiken muunkin hyvän lisäksi ollaan myös taas kiinni. TJ on sentään ylittänyt viimeisen satasen viimeisen puolikkaan rajapyykin.

Vuosangassa sää oli taas mitä paskin. Satoi lunta, räntää, vettä ja tuuli kuin myrskyn silmässä. Ei siis kovinkaan hääviä menoa. Onnekseni "erikoisasemani" estää ampumaleirin joka alkaa noin kahdeksan päivän päästä. Eipähän tarvitse sinne mennä - tosin torstaina on J-kauden ATT. Paskempi homma että sekin pitää ampua, vaikkakin olen saanut siitä jo kiitettävän ja sen kultaisen merkinkin yli puoli vuotta sitten. "Hyvällä" motivaatiolla eteenpäin, siis.

Nyt kun rupeaa ajattelemaan, niin viimeinen leiri mikä minulla on enää jäljellä onkin loppusota (A.K.A. Savotta 08). Kuulemma mennään Taivalkoskelle (?!). Viimeksihän raudanlujat kivääriäijät seikkailivat välisodassa Pohjois-Karjalan maisemissa tämän biisin soidessa joka taistelun taustalla. Tällä kertaa taitaa vaan loppusotakin olla henk.koht. minulle hiukan helpompaa kuin viimeksi.

24 hour party soldiers

2008-11-09T13:54:00.000+02:00

Aamujen vähyys alkaa näkyä kieltämättä jo vapaa-ajan viettotavoissakin.

Eilen olimme lyhyen aikaa muutaman "palvelustoverini" kanssa lyhyellä kierroksella pitkin Seinäjokea. Oli hauskaa nähdä näitä tyyppejä siviileissä, ja siinä samassa viettää hiukan estotonta elämää jälleen pitkän Gineksen jälkeen. Ainoa estomme olikin oikeastaan siinä että aikaa sekoilla oli vain todellakin se 24 tuntia, ja tämän aikana piti sitten.. Niin.. Noh, saada kaikenlaista kivaa aikaiseksi.

Vaikka armeija pyöriikin vielä n. 54:n päivän ajan, niin se tietty kiire ja asioista piittaaminen on kadonnut. Torstaina ja perjantaina kyseltiin "Soppareiksi", eli sopimussotilaiksi jääviä. Tämä tarkoittaisi toista 180-362 päivän palkallista pestiä määräaikaisena sopparina. Miinuspuolena tietenkin älyttömänä skapparien nakkikoneena toimiminen ja samalla Kajaanissa asuminen (!). No fucking way. Saivat ne muutaman meidän johtajistostamme jäämään. Kenties voisin harkita Sopparin tehtäviä mikäli saisin paikan esim. Kauhavan Lentosotakoulusta, sillä se on tarpeeksi lähellä. Tuskin nyt kuitenkaan.

Tulevalle viikolle onkin sitten luvassa seuraava kuuden päivän taisteluleiri. Paikkana edelleen sama ja vanha "taikametsä" Vuosangassa, jonka säätilat ovat saaneet sille ihastuttavan nimen "metereologinen persereikä".

Pitäkää liput salossa ja jalat polkimilla!!

It's just another Tequila Sunrise..

2008-11-03T06:55:00.000+02:00

HKK päättyy tänään. Viikonlopun emme tehneet niinkään mitään järkevää, vaan pikemminkin sekoilimme milloin mitäkin tehden. Kausipalautekeskusteluissa lähinnä ihmeteltiin myös sitä miksi komppaniassamme ei voi saada kuntoisuuslomia yhtä helposti kuin esim. tykistörykmentin puolella. Tästä johtuen kokouksen pöytäkirjaan merkittiin "tiettyä palvelusmotivaation laskua aliupseeriston keskuudessa".

Alkaa tosiaankin tuntumaan että enää jäljellä on palveluspäivien laskemista. Vaan mitä sitten? Mihin tämä kaikki johtaa? Vuoden palvelus armeijassa ja samalla itsensä etsiskely tuottaa tarkalleen ottaen minkälaisen tuloksen? Oli miten oli, niin alan tajuamaan että päästyäni täältä pois asiat tulevat olemaan hyvinkin eri tolalla elämässäni. Vuosi sitten kaikki oli toisin. It feels like a million years ago now.

Lopun alku

2008-10-31T16:49:00.000+02:00

Tänään alkoi Kajaanissa sataa puolelta päivin lunta. Sitä satoi kuulemma yli metri. Koko varuskunta aika pitkälti hukkui lumeen. 90 % komppanioista lähti lomalle - paitsi tietenkin me. Komppaniaan saapui eri yksiköistä poistumiskieltolaisia, ITKO-leirille lähtijöitä yms. sakkia viettämään viikonloppua. We're overcrowded.

Vaatetuskin vaihtui. Takaisin tulivat pipot, karvalakit ja pakkastakit. Tänään harjoittelin joukkueeni kanssa kulunvalvontapisteen perustamista. Itse esitin "pahista" jolla oli takin sisällä puukko ja nohevan jääkärin piti sitten suorittaa minulle ruumiintarkastus ja "autoni" perinpohjainen tutkiminen. Tämän jälkeen tein myös hieman toimistohommia.

Lumisade.. Hmm.. Kieltämättä tuo muistoja mieleen. Oma P-kausi. Ensimmäiset päivät Kajaanissa. Nyt tiedän että palveluksemme alkaa piakkoin olemaan ohitse.

Rankan Ynseän Penseähkö GONA-TJ63!!

Kasarmi-ahdistus

2008-10-28T19:02:00.000+02:00

Toisinaan eteen tulee myös niitä ei niin kovinkaan mukavia päiviä.

Koko komppania on jälleen kerran kiinni HKK:n takia. HKK on lyhenne hälytyskomennuskunnasta, jonka tehtävänä on toimia virka-apuosastona siltä varalta että sattuu jotakin. Puolet komppaniasta on siis tunnin lähtövalmiudessa. Iltavapaat on peruttu.

Palasin todellakin eilen melko pitkiltä lomilta. Palvelusmotivaatio oli kieltämättä hiukan alhaalla varmasti jokaisella, ja aamulla muutama kokelaskin lähti veksiin motivaatioperustein. Itse lähdin hoitamaan päivän hommia ilman sen kummempia epäilyksiä. Täytyy kuitenkin myöntää että syvä vitutus oli päällä hyvästä armeijan arkeen sopeutumisesta huolimatta. Kaipa näin pitkäaikaiset lomat vain synnyttävät tietynlaisen "arvovaltatyhjiön" jonka perusteella sitten sopeutuu vähän liiankin äkkiä kaikkeen kivaan.

Ensinnäkin todella aikaisin alkava pimeys hiukan masentaa. Yli puolet päivästä olemme keinotekoisen valon varassa. Kun herään on pimeää - ja kun menen nukkumaan niin on pimeää. Kasarmia valaisee vain isot halogeenivalot sijoitettuina pitkin pihamaata.

Teejii on tänään 66. Toivoisin kyllä että se olisi vähemmän.

Laskuri jäätää

2008-10-27T12:57:00.000+02:00

Sivuni kävijälaskuri on rikki. Ei se kovin hyvin toiminut ennenkään, vaan nyt se näyttäisi täysin menneen tuhannen paskaksi.. Umm.. Varmaan sen johdosta kun täällä käy niin maan pirusti porukkaa! Jooh! Aivan varmana!

Eli toisin sanoen korjaan sen jos viitsin.

Sotaleluhistorian suuria hetkiä

2008-10-27T10:40:00.000+02:00

Tässä vähän materiaalia Oulun Suurmessujen "Puolustusvoimien osiosta" muutaman kuukauden takaa. Kuvat otettu kamerakännykällä, joten pahoittelen huonoa laatua. Kaikesta huolimatta nauttikaa asepornosta.

Kuvassa Patrian AMV. Kyseessä siis "neljännen sukupolven (panssaroitu) modulaarinen ajoneuvo". Lähinnä miehistönkuljetuskäyttöön tarkoitettu. Muistuttaa jonkin verran Amerikkalaisten Stryker-ajoneuvoa. Anyways, sisältä kyseistä vaunua ei saanut kuvata "very hush hush"-syystä, joten päätimme vain tyytyä ulkokuvaan. AMV:n katolla on muuten legendaarinen amerikkalainen ".50 cal"-konekivääri, joka näyttäisi tällä päivämäärällä tekevän tuloaan myös puolustusvoimiemme ase-arsenaaliin.

Uusin taistelupanssarivaunumme Leopard 2A4(FIN). Eli siis Saksalaista ylijäämää tämäkin, tosin vain selvällä Nato-vivahteella.

Normaali Pasi-miehistönkuljetusvaunu varustettuna Ilmatorjuntaohjus 90 Crotale NG-järjestelmällä. Etualalla oikealla näkyy pioneerijoukkojen uusinta uutta, Leguan-nimellä kulkeva valtavahko sillanrakennukseen yms. soveltuva ajoneuvo. Tuohon tosin oli pultattu kiinni tällä kertaa se silta, vaan sitä voinee käyttää muuhunkin. Taaempana näkyy toinen Pasi varustettuna maalinosoitustutkalla, vaan on melkoisen vaikeaa sanoa että onko se nyt sitten mallia 87 vai 95.

Hieman lähempi kuva ItO-järjestelmästä.

En ole aivan varma ajoneuvosta. Siinä näyttäisi kuitenkin olevan kiinnitettynä uudempia ItO 2005 - ilmantorjuntaohjuksia. Paremmin tämä malli kai tunnetaan "ASRAD-R"-ohjuksena, joka on suhteellisen uusi hankinta maamme puolustusvoimille.

Tässä yleiskuvaa Panssariprikaatin messuille tuomasta kalustosta. Etualalla 122 PSH 74 - panssarihaupitsi.

Tässä siis lähempi kuva edellä mainitusta panssarihaupitsista. Kyseinen vehje on tosiaankin alkuperältään Neuvostoliittolainen vuoden 1974 synnyttämä telatykki panssariprikaatin operaatioiden tueksi. Pretty funny, huh?

Seuraavaksi vähintäänkin yhtä legendaarinen BMP-2 rynnäkköpanssarivaunu. Tunnetaan myös "Bemarina".

Moderni CV9030-rynnäkkövaunu. Yhteispohjoismaista suunnittelua. Tarkoituksena olisi kai joskus tulevaisuudessa korvata Bemarit näillä, vaan uskonpa että siihen kyllä menee vielä aikaa ja rahaa kunnes näemme CV90-vaunut Bemarien tilalla pääasiallisina rynnäkkövaunuina. Itse kävin myös kyseisen vehkeen sisällä, ja täytyy myöntää että olisin oikein mielelläni lähtenyt pienelle reissulle kyseisellä vaunulla. RUK:ssahan nimittäin näiden kyydissä saa ajella, joten sinänsä kyllä kieltämättä hiukan harmittaa.

Amerikkalainen MLRS-raketinheitin kuljetuskunnossa (lavetti-osa alhaalla). Nämä hankittiin Hollannista käytettyinä, ja tarvittavat muutostyöt tehtiin sitten suomessa. Näiden hankinnan takana näyttäisi olevan puhtaasti tykistöaseemme tulivoiman lisääminen. Itse kävin myös varsin yllätyksellisesti (jälleen kerran) kyseisen vehkeen sisällä ja löysin erilaisia kansainvälistä alkuperää olevia TJ-kuittauksia kyseisen ajoneuvon sisältä.

MLRS-ajoneuvon rakettilavetti nostettuna hieman ylemmäs kuin edellisessä kuvassa.

PstOhj 2000-panssarintorjuntaohjusjärjestelmä. Tämä oli meidän osiomme vetonaula, eli sitä oli tarkoitus esitellä kävijöille aina vauvasta vaariin. No näinhän me teimmekin, vaan kieltämättä ohjus sai myös hieman negatiivista julkisuutta erään varsin valaistuneen siviilin johdosta joka totesi että tämähän on juuri se ohjus joka hankittiin Israelista. Siviilin lähdettyä upseerimme käski esitellä aseen "Saksalaisena", ja tavallaanhan olikin oikeassa poliittisen korrektiuden nimissä. Alunperin tämä ohjus on kuitenkin Israelilainen, vaan sen valmistaja on Saksalainen.

Leopard 2 - panssarivaunun kansikonekivääri mallia MG3. Johdettu Toisen Maailmansodan ajoilla kehitetystä MG42-konekivääristä. Vasemmalla näkyy Parkanolaisen panssarivaunukuskin keskivartaloa. Respects!

Sitten sisälle sijoitettuun asenäyttelyyn:

Takana näkyy Amerikkalainen Lewis Gun - pikakivääri/konekivääri jo ajalta ennen 1. Maailmansotaa. Tämän jälkeen asetilta löytyy Neuvostoliittolainen RPD-konekivääri ja lopuksi suomalaista panssarintorjunta-aseistusta (vaikkakin käytöstäpoistettua sellaista) , eli sinko nimellä "55S55".

Saksalainen MG42-konekivääri lavetilla. Toisen Maailmansodan aikuista kalustoa, vaan mm. moderni MG3-konekivääri on johdettu juurikin tästä mallista.

Kuten taulun otsikkokin kertoo, niin kyseessähän on "aseistusta sotien jälkeen". Ylhäältä alas listattaessa on kyseessä pulttilukkoinen jalkaväenkivääri M/27 tai "Pystykorva" sysäyksenvahvistin kiinnitettynä. Tämän alapuolella on Konepistooli M/44, tai "Peltiheikki" 9mm Parabellum-versiona. Tämän alapuolella on RK54-rynnäkkökivääri, eli aika pitkälti legendaarinen AK47-rynnäkkökivääri. RK54 ei ole kotimaista alkuperää, vaan ne ovat entisistä Varsovanliiton maista tuotuja kivääreitä 50- ja 60-lukujen välillä.

Tämänkin taulun otsikko on vähintäänkin harhaanjohtava ellei jopa täysin väärä. Aseet ylhäältä alas ovat RK76-rynnäkkökivääri tuntemattomalla kiikari-tyyppisellä tähtäimellä, sen alapuolella pistoolina 9.00 Pist 80-91 - nimellä kulkeva Belgialainen HP Browning - pistooli, ja pistoolin vieressä Kiinalainen RK56 - rynnäkkökivääri. Näiden alla on kotimainen Sakon 7.62 TKIV 85 - tarkkuuskivääri etujaloilla varustettuna.

Tässä on aiemmin esitelty ItO2005-järjestelmän ilmantorjuntaohjus yhden miehen laukaistavana versiona.

Lopuksi vielä osoitus siitä että legenda elää ja voi hyvin. Kyseessä on 95 S 58-61 - raskas sinko. Kyseinen peli tunnetaan PST:ssä (panssarintorjunnassa) nimellä "Rasko" ja jalkaväessä nimellä "Musti". Sen ympärille tarvitaan kahdeksan miehen ryhmä, ja tarvittaessa koko ryhmä kantaa moisen vehkeen keskenään irtauduttaessa tai asemaan mentäessä. Ase ei ole kovinkaan moderni, vaan sillekin annetaan yhä koulutusta armeijassamme siitäkin huolimatta että se on hiljalleen poistuvaa kalustoa.

Storytime

2008-10-25T19:13:00.000+03:00

Muistoja Aukista.

Minulla oli tapana aina leireille lähdettäessä toimia tähystäjänä telakuorma-autossa. Telakuorma-autossa, tuttavallisemmin Tekassa, tarvittiin aina kaksi tähystäjää. Toinen oli etuvaunussa ja toimi samalla ilmatorjuntakonekiväärin ampujana. Takavaunussa piti sitten olla toinen mies tiirailemassa taakse vaunun luukusta rynnäkkökivääri ojossa. Ryhmäni aliupseerikurssilla ei ollut kovinkaan positiivinen näitä tähystyskeikkoja kohtaan, vaan yleensä aina kinattiin että kuka milloinkin päätyi tähystämään joko etu tai takavaunuun.

Itselläni ei tähystämisen kanssa ollut mitään ongelmaa. Ilmoittauduin aina vapaaehtoiseksi tähystäjäksi koko matkan ajaksi, ja aina siihen pääsinkin. Syy miksi tähystys ei ollut kovinkaan mukavaa monien mielestä oli yksinkertaisesti se että silloin ei päässyt nukkumaan vaunun taka- tai etuosassa sijaitsevan vaunun kyydissä. Tämä etu oli varmasti huomattava erityisesti leireiltä palattaessa, vaan itse koin erityisesti takavaunussa nukkumiseen todella epämukavaksi. Yleensä miehistön seassa nimittäin lojui polttopuita, majoitustarvikkeita, reppuja ja aseita. Usein joutui myös nukkumaan todella kyyryssä, jonka seurauksena herättyään löysi niskansa helvetin kipeänä ja arkana osana muutenkin väsynyttä ruumista. Tähystäessä sai raitista ilmaa, ja täten ei tietenkään väsyttänyt. Sai myös katsella samalla nähtävyyksiä - esimerkiksi Vuosangassa auringonnousu tai muutenkin jykevät vuoristomaisemat olivat erinomainen kevennys matkaamme joko leirialueella tai takaisin kasarmille.

Tietenkin tähystäessä täytyi olla oikeanlainen varustus päällä. Talvisin, tai ylipäätäänkin kylmemmillä ilmoilla maastopuvun takin kaulukset tuli nostaa ylös, mahdollisen lumipuvun huppu nostettiin kypärän päälle ja parhaimmistona kasvoille oli vedetty vihreä "lämpöhuppu M/05" - eli se kommandopipo joka liikanimellä "Tabaluga" myös tunnetaan. Käsissä kannatti olla joko vihreät lapaset taikka sitten normaalit nahkasormikkaat valkoisilla sisähansikkailla. Tästäkin huolimatta pureva talvi yleensä aiheutti vilun.

Ajomatka Vuosangan harjoitusalueelta Kajaaniin kestää Tekalla yleensä n. 3-4 tuntia. Kiertoteitä ja 300 metrin välejä ajoneuvoittain yleensä käytetään. Reissuilla on myös yleensä 1 noin 15 minuuttia kestävä marssitauko jolloin miehet tyhjentävät rakkojaan, polttelevat tupakkaa tai jauhavat muuten vaan paskaa ajoneuvojen seassa. Itse pidin aina etuvaunun tähystyskeikkaa parempana, sillä silloin pääsi käsiksi myös ilmantorjuntakonekivääriin, jonka ohjaimissa siviiliautojen seassa epätavallinen kunnioitus heräsi meitä kohtaan.

Usein aina jossain vaiheessa me tosiaan ajelimme moottoriteillä. Viimeistään kun lähestyimme Kajaania. Tällöin siviiliautoista putkahteli esiin mitä erikoisempia hahmoja tarkkailemaan etenemistämme. Joskus lapset vilkuttivat meille ikkunoista, tai tervehtivät sotilaallisesti. Itse aina tervehdin takaisin tai heilautin kättä kohteliaasti. Niin meidän oli käsketty tehdä. Joskus toisinaan nuoret naiset huutelivat meille autoistaan, ja vastasin heille vähintäänkin "asiaankuuluvalla tavalla". Fun times.

Palattuamme kasarmille, niin kuin nykyäänkin, toimenpiteet lähtivät käyntiin seuraavassa järjestyksessä: 1) varustetarkastus 2) oman ryhmän/joukkueen kalustohuolto 3) henkilökohtainen huolto (suihku, parranajo yms.).

Varustetarkastuksessa kouluttajat käskivät aina tietyn ryhmän kolmiriviin kasarmin takapihalle ja käskivät tyhjentää taisteluliivin, repun, sirpaleliivin yms. varusteet kaikista tavaroista retkipatjalle. Tämän jälkeen kouluttaja tarkasti varusteemme, ja tarkoituksena oli etsiä meiltä mahdollisesti "kiellettyä materiaalia" - eli siis ammuksia yms. meille kuulumatonta settiä. Kertaakaan ei kukaan jäänyt kiinni patruunoiden, valopistoolin ammuksien, savukranaattien yms. hallussapidosta, vaan uskon että varmasti RK:n 7,62mm:n patruunoita päätyi miesten haltuun. Totta kai myönnän niin kuin se tyyppi siinä eräässä Kummelin sketsissä että "ihmisen mieli on niin heikko ilmaisen tavaran edessä" jotta minunkin mielessäni toisinaan kävi muutaman matkamuiston vieminen kotiin. Päätin kuitenkin viisaasti olla viemättä mitään sillä kiinnijääminen moisesta olisi ollut vähintäänkin ikävää. Ja mahdollisesti palvelusuraani ajatellen fataalia.

Tää on niin tätä

2008-10-24T19:20:00.000+03:00

Sama vanha jatkuu. Päivät muistuttavat toisiaan ja sää huononee jatkuvasti. Tavallaan aika ikävää seurailla Kainuulaisen syys-sään muuntautumista hiljalleen talvea kohti.. Ja kotiutumista.

Tuli vihdoinkin hankittua Colby Buzzellin teos My War - Killing Time In Iraq. Teoshan kertoo muistaakseni 2004-2005 Irakissa palvelleesta Amerikkalaisesta jepestä joka piti blogia kokemuksistaan palveluksensa aikana. Kieltämättä hyvää shittiähän tuo teos sisältää, ja kieltämättä antaa aika hyvän katsauksen myös tuon ajan tapahtumista.

Syy miksi olen jo pitkään etsinyt kyseistä teosta on se että luin miehen blogia toisinaan noina vuosina. Jäin odottamaan kirjaakin, ja kieltämättä odotuksen arvoinenhan tämä teos on so far ollut. Vaikka varusmiespalvelus ja yhdysvaltain armeijan sotaretki Irakissa eroavatkin melkolailla toisistaan, on ainakin ko. teoksen mukaan minulla ja kirjan sotilailla jotakin yhteistä; joskus on vain pakko tappaa aikaa hinnalla millä hyvänsä. Ja keinotkin näyttävät olevan melkolailla samat; nimittäin itsekin kuuntelen enimmäkseen musiikkia, luen mitä moninaisempia teoksia, kuntoilen, pelailen, katson elokuvia ja juttelen ihmisten kanssa. Surrealistista tapahtumista on myös hyödyllistä kirjoittaa.

Hmm.. Olen pitkään miettinyt erästä ulkonäöllistä seikkaa. Olen nimittäin pitänyt ihan palveluksen alusta asti lyhyttä hiusmallia, vaan ennen pitkää ihminen tarvitsee luontonsa johdosta muutosta ja tällöin loogisesti kasvattaa pitemmät hiukset. Itse en ole tohtinut tätä tehdä, sillä mikäli hiukset ulottuvat korvien ylitse niin asiasta saattaa nousta "jonkinasteinen probleema" josta saa sitten kuulla kouluttajien taholta vaikka minkämoista paskaa. "Not worth the trouble", niin kuin sitä sanotaan.

Tykistössä ollaan selvästi liberaalimpia näiden hiustyylien kanssa. Siellä mm. matala irokeesi ja suhteellisen mieto "takatukkakin" ovat sallittujen frisyyrien rajoilla kulkevia malleja. Meillä taasen kaljut ja suhteellisen lyhyet hiukset ovat "suositeltuja" ja käytettyjäkin malleja. Muistan kun useampi alikersantti kasvatti huolitellun irokeesin jossa vain pään päällä kasvoi hiukan pitempi raita ja muuten hiukset olivat koko raidan ympäriltä lyhyet. Saimme muistaakseni pitää kyseistä settiä muutaman tunnin, jonka jälkeen se sitten kiellettiin ja kaikki lähtivät ajamaan niitä pois kouluttajan käskystä. Tämä malli on kyllä edelleen sallittu tykistössä, joka kieltämättä ottaa vähän itseäni pannuun.

Särmää..

2008-10-18T09:49:00.000+03:00

Siis minullahan on särmä kaappi..

"Olis 76 ja lähtis pois" (TJ 76)

2008-10-18T09:10:00.002+03:00

Olin viime yön päivystäjänä. Pitkästä aikaa. Luin Full Metal Jacketin loppuun ja tämän jälkeen aloitin "kevytaseoppaan" lukemisen.

Sää kylmenee ja illat ovat jo todella pimeitä. Koko pataljoonassa on vain neljä miestä jäljellä, ja kolme meistä päivystää tasaisin väliajoin. Ruokailemme kylmässä muonituskeskuksessa kymmenien, täysin tyhjien pöytien ääressä.

Jauhamme paskaa kirjurin ja yhden viestimiehen kanssa. Keskustelemme lomasuunnitelmista, tornihuhuista sekä lempiaiheestamme - siitä mitä tulee tapahtumaan armeijan jälkeen. Kuuntelemme musiikkia kirjurin läppäriltä ja salaa onnittelemme itseämme saavutuksestamme; leirillä miehet nousevat kylmistä teltoista kylmään aamuun pakki-aamiaiselle. Me syömme tällä kertaa sisätiloissa. Jokainen päivä muistuttaa edelleen paljolti toistaan. Ignorance is bliss.

Kassulla

2008-10-14T08:19:00.000+03:00

Tällä kertaa ei sitten tarvinnutkaan lähteä leirille. Tuntuu kieltämättä hiukan oudolta ettei lähtökäskyä tullut, sillä olin kyllä valmistautunutkin jo siihen. Tämä on siitä legendaarinen tapahtuma että se on ensimmäinen kerta kun missaan leirin koskaan. Eipä silti, onhan noita jo takanakin aikalailla ensimmäisen puolen vuoden ajalta (niin kuin toisaalta toisenkin). En tunne tuskaa tästä, siis.

Yksikkömme on melkein tyhjillään. Paikalla ovat vain kirjuri, minä, tuleva BECE-kuljettajamme ja eräs toinen kuljettaja jolla on sotkuauton ajonakki. Viereisestä komppaniasta on paikalla yksi alikersantti joka lähtee torstaina jälki-Rukin puolelle ja hänen ohellaan paikalla olijoita on vain kourallinen. Päivystysvuoroista kinastellaan sillä päivystäjiä ei ole tarpeeksi. Itsekin pelkään joutuvani vähintään ensimmäiseksi tai toiseksi apupässiksi miehistövajeesta johtuen. Kiroan hiljaa mielessäni Wemuleiden (vemppojen = vapautusmiesten) vähyyttä yksikössä. Yleensähän ennen leiriä useita lähtee aamuvastaanotolle valittamaan vaikkapa mitä vaivaa, vaan tällä kertaa kaikki saivat "keppiä" (KP = kelpaa palvelukseen) ja tästä johtuen joutuivat lähtemään leirille.

Ilmat kylmenevät ja illat pimenevät. Sataa. Tuulee. TJ on 80. Vaikka näistä kaikista perin masentavista faktoista tuleekin tavallaan ikuisen ja loppumattoman taistelun fiilis armeijaelämääni, niin tiedän silti että tämä osa palvelustani tulee olemaan muutaman kuukauden päästä ohitse. Itse odotankin oikeastaan eniten tulevia lomiani. Lähden sunnuntaina 19.10. kahdeksan päivän lomille. Kassuelämä kuluttaa loma-TJ:n lukemaa huomattavasti hitaammin kuin leirielämä. Vaikeaa keskittyä mihinkään muuhun kuin lomista haaveilemiseen.

Eilen illalla tuli käytyä taas juoksulenkillä. Olen ottanut sen tavaksi jo yli kuukausi sitten, ja kieltämättä tuloksia alkaa näkyä. Aloitin viikonlopulla Gustav Hasfordin Full Metal Jacket - nimisen teoksen uudelleenlukemisen kolmatta kertaa. Eilen luin sitä tuvassani, ja täytyy kyllä jälleen kerran myöntää että teos itsessään on sellainen että se vain paranee lukukerralta toiseen. Jotenkin oudolla tavalla samaistun sen päähenkilöön, vaikkakin meno tässä armeijassa muistuttaakin enemmän Vääpeli Körmyn maailmaa kun FMJ:n vastaavaa.

2008-10-11T15:52:00.000+03:00

Lomilla taas. Normaali VLV, tosin.

Tulevalla viikolla 19.10.2008 lähdin kahdeksan päivän lomille. Pienet sotilaalliset sille.

Viime viikolla olin kahtena päivänä Kajaanin ammattikorkealla komennuksella. Tehtävämme oli lähinnä esitellä prikaatia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia potentiaalisesti kiinnostuneille. Pikemminkin tämän kaiken sijaan saimme nähdä tusinan verran porukkaa jotka tulivat kaikki vuorollaan verestämään armeijamuistojaan ja kyselivät normaaliin tapaansa "onks luutnantti/yliluutnantti/kapteeni/vänrikki yms. viel siel kouluttajana?". Hiukka puuduttava tapahtuma, vaan plussana oli sentään se että päästiin syömään AMK:n laskuun sen omassa ravintolassa, jonka tarjoama päivällinen oli kieltämättä hiukan eri tasoa kun MUKES:ssa. Tuli parit TJ-kuittauksetkin.

Loppuviikolla sitten lähinnä vaan ruvettiin valmistautumaan ampumaleiriin. Oma osallistumiseni siihen on tällä kertaa vähän epävarmaa, sillä minullehan on tunnetusti varattuna myös hommaa kasarmilla. Olen kuitenkin valmis lähtemään tarpeen vaatiessa mukaan.

Ikävystymistä Kajaanissa

2008-10-05T09:53:00.000+03:00

Ampumaleiri siis takana. Tänään sunnuntai ja perjantaina oli paluu leiriltä takaisin yksikköön moottorimarssina.

Itselläni oli suhteellisen yksiselitteiset tehtävät leirillä. Toimin aliupseerikurssin sinkoammunnan TVÄL-miehenä (eli jaoin ammukset ja varusteet sekä hain patruunatäydennykset TVÄL-paikalta) tiistaista perjantaihin. Tämän jälkeen valvoin vielä perjantaina "räjähdyskoulutusta" jossa jääkärimme askartelivat itselleen tulilangasta ja yksinkertaisesta vetonallista hauskasti napsahtavan pikku pommin. Sitten räjäyteltiin routapanoksia ja vähän muoviräjähdettäkin. Onnekseni tämä koulutus ei kestänyt niin kauan kun meillä Aukissa, jolloin enemmän tai vähemmän legendaarinen yliluutnantti "isi" sai aikaa kulumaan sen puimiseen viisi tuntia.

Tämän jälkeen tultiin takaisin kasarmille perjantaina. Suurin osa muista yksiköistä olikin VLV:llä, eli meidän tympeäksi osaksemme jäi viikonlopun lusiminen kasarmilla. Minua henk.koht. ihmetyttää meidän yksikkömme kiinniolot, joiden tarkoituksena ei ole oikeastaan mikään muu kuin kiinniolojen pito ihan periaatteesta. Mitään tähdellistä tekemistä niillä ei ole vielä ollut, ja kokonaisuutena kiinnioloja on 11kpl. Hajoanpa siihen.

24.9.2008

2008-09-24T13:48:00.000+03:00

Eilen Kauhajoella tapahtui hyvin samanlainen verilöyly kuin Jokelassakin. Tavallaan arvasin että Jokelan tapaus tulisi vielä toistumaankin. En vain arvannut sen tapahtuvan näinkin pian. Ikävä tapaus, kieltämättä.

Armeijan arjessa tämä tapaus on näkynyt vain lähinnä siinä että ruokalassa on seurattu salin perällä olevasta telkusta uutislähetyksiä tiuhempaan kuin ennen. Asiasta myös keskustellaan milloin kenenkin toimesta. Eräs tuntemani alikersanttitoveri on Kauhajoelta, ja hän itse myönsi eilen kyseisen tapahtuman olevan melkoinen yllätys hänellekin. Saapa nähdä miten tämäkin jatkuu.

Viikon alkupäivät olemme valmistautuneet tulevaa ampumaleiriä varten. Telakuorma-autojen ilmasuojaan ajoa, naamioitumista sekä jääkäriryhmän poistumista ajoneuvosta on harjoiteltu. Samaa settiä kuin meilläkin aikanaan Aukissa, siis. Itse lähden tosin jo huomenna lomille, kun suurin osa muista sinne lähtee perjantaina. Itse pakkasin jo tetsarin ja repun valmiiksi. Eipähän tarvitse kuin kiskaista vermeet päälle sitten maanantai-aamuna ja lähteä tekaan istuskelemaan. Here we come again, Vuosanka. Täytyy muistaa puhdistaa ase vielä tänään.

Soldiers

2008-09-21T12:36:00.000+03:00

Lomilla vaihteeksi.

Katselin eräänä päivänä P,E, ja J-kausien läpivientejä. Niissä näkyy merkitty ohjelma jokaiselle päivälle aina uuden P-kauden alusta "viimeiseen päivään" 2.1.2009.

Yksikkömme on saanut olla kiinni aika paljonkin. Viime kuukausi on ollut tosin siitä erikoinen että olemme jopa päässeet lomille viikonloppuisin. Tämä vaihe ei kuitenkaan tule kestämään kauaa, sillä seuraavalla viikolla on viimeiset viikonloppulomat pitkään aikaan. Lähdemme leireille. Vuosanka.

Päivät muistuttavat valitettavasti edelleen toisiaan. Joko liikun yksikköni päivänjärjestyksen mukaan tai sitten hoidan omia erityistehtäviäni. Either way, things do seem boring at times. Kun TJ on 92 9kk palvelleet yksikkömme lääkintämiehet kotiutetaan. Heitä on sikäli absurdia katsella että kaksi heistä on vanhasta P-kauden tuvastani. Kun näitä kahta jääkäriä katsoo, niin he vähintäänkin muistuttavat tilanteestani yli puoli vuotta sitten; AUK edessä, tuhat aliupseeria tervehdittävänä, ei suurempia HL-lomia ja loputtomalta tuntuvaa vitutusta joinakin päivinä. Olen tosiaan onnellinen että sekin kaikki on nyt ohitse, vaikkakin pidän kyllä ensimmäisen puolen vuoden aikana tapahtuneita asioita myös tavallaan positiivisena kehityksenä. AUK oli monesti aika veretseisauttavan vittumaista aikaa, vaan nyt kun katson sen jälkeistä aikaa, niin huomaan että periaatteessa tunnen koko pataljoonan alikersantit sillä olen palvellut heidän kanssaan 14 viikkoa samassa yksikössä. Heidän kanssaan tuokin kurssi mentiin lävitse.

Laskeskelin että kun vanhat lääkintämiehet lähtevät, niin yksikkössäni on enää yksi toinen vanhasta P-kauden tuvastani minun lisäkseni. Tavallaan haluaisin näiden ensimmäisen puolen vuoden aikaisten haamujen poistuvan, sillä he samalla muistuttavat minua siitä kaikesta mitä ensimmäisen puolen vuoden aikana tapahtui. Tuntuu oudolta ajatella itseään sinä tammikuisena iltapäivänä vuoden 2008 alussa.. Back when all this started. Alokkaana tammikuisessa kaamoksessa 400 kilometriä poissa kotoa. Tervehdin sotilaallisesti ensimmäistä alikersanttia joka tuli minua vastaan kiskaistuani M/91:n maastopuvun päälleni sinä päivänä - pioneerien alikersantti nykäisi vastatervehdyksen pontevasti - ja minä olin itsestäni jostain kumman syystä ylpeä. Olinpa ensimmäisiä jotka tervehtivät - vaikkakin täysin väärän yksikön alikersanttia.

Ensimmäisistä päivistä en oikeastaan muista (onnekseni) paljoakaan. Varusteiden hakua ja sulkeisia. Ensimmäisissä sulkeisissa ryhtiäni ja asennossa seisomistani kehuttiin harjoitusta pitävän yliluutnantin toimesta. En oikein tiennyt että miten siihen pitäisi suhtautua, sillä kehuttu asentoni oli vähintäänkin epämukava ja näytti varmasti hiukan liian innokkaalta. Mutta näinhän se meidän käski tehdä.

Vala edusti minulle vain nimityksen vaihtumista. Pitkiä marsseja pitkin paraatikenttää satojen ihmisten seuratessa. Emme me olleet "jääkäreinä" yhtään sen kummempia kuin alokkaina. Tämän jälkeen muistikuvat vaihtuvat aliupseerikurssille. Sen kova kuri ja vähintäänkin omalaatuiset apukouluttajat. Reserviupseerikurssi pyöri mielessä. Ajatukset vaihtuivat kuitenkin muuhun hyvin pikaisesti.

Puolikurssijuhla; viimeisiä hetkiä samassa yksikössä monen henkilön kanssa. Meille annetaan koulutushaaramerkit; muistettava päivä jolloin minustakin tuli kiväärimies. Seuraavana päivänä ylennys korpraaliksi. Ensimmäinen ylennys tuntuu hyvältä ja kädet automaattisesti käyvät hivelemässä kauluslaattoja. Palkintoja ja lisää sykkimistä.

Edellisen erän kotiuttaminen. Viimeinen päivä. Olo samalla haikea mutta helpottunut. Alikersanttina elämä jatkuu kasarmien porttien sisällä. Uusi saapumiserä ja (vihdoinkin) mahdollisuus nähdä tuo legendaarinen palvelukseenastumispäivä kokeneen silmin uudelta kantilta. Alokkaat ovat peloissaan ja hiljaisia. Kukaan ei tervehdi niin kuin minä. Kukaan ei ilmoittaudu palvelukseen niin kuin minä. Turha odottaa ketään samanlaista.

Aamua odotellessa..

2008-08-29T17:57:00.000+03:00

Tänään on perjantai 29. päivä elokuuta 2008. Olen palvellut toistaiseksi 236 päivää ja niistä 5682 tuntia. Tänään jäljellä 126 päivää ennen kotiuttamista. Maistelen mielessäni sanaa 'kotiuttaminen' pitkään ja hartaasti.

Tämä mantra toistuu päässäni lähes joka päivä - tosin vain eri numeroin ja päivitetyin aikamäärein. Erikoiskoulutuskausi, tuttavallisemmin E-kausi, alkoi eilen. Niin alkoivat taas uudet aliupseerikurssitkin. Muistan tilanteeni puoli vuotta tähän samaan aikaan. Tuntuu siltä että hetkittäin minulla on ollut vaiheita jolloin olen suunnattomasti seurannut TJ-lukuni kehittymistä, vaan joskus taas se ei ole kiinnostanut minua pätkääkään. Jokainen päivä tosin vain tuntuu minusta niin samanlaiselta täällä.. Ja siltä näyttää tuntevan moni muukin.

Ilmat Kajaanissa ovat taas kylmät. Poolokaulukselliset paidat ovat ainakin minun pukeutumisessani syrjäyttäneet T-paidat. Kenties joudun pian harkitsemaan pitkiä kalsareitakin, eli "Veijoja" pääasialliseksi alaruumiin lämmittäjäksi. Tällä hetkellä prikaatilla on myös käynnissä jonkinlainen reserviläisten kertausharjoitus, joka on tuonut prikaatille mitä erikoisemman näköistä kulkijaa. Alikersantit asuvat myös nyt samoissa tuvissa jääkärien kanssa. Niin kuin minäkin.

Palveluksen fyysisestä puolesta

2008-07-28T12:32:00.000+03:00

Päätinpä vetäistä ilmoille postauksen tästäkin varsin keskustellusta asiasta. Eli ajattelin kirjoittaa hieman kokemuksiani varusmiespalveluksen fyysisyydestä viimeisen puolen vuoden ajalta.

Aloitin palvelukseni tosiaan jalkaväessä, ja alusta asti loskaisessa talvessa otettiin tähtäimeksi että mm. ampumaradalle liikuttiin aluksi kävellen (n. 5 kilometriä Hoikanporttiin) tai sitten hieman pitempi matka kiertäen suksilla esim. Kassunkurun kautta. Aamulenkkejä meillä ei ollut, vaan satunnaisia iltapäivän juoksulenkkejä - taisipa kerran olla kävelylenkkikin. Itse aloitin P-kauteni kunnon tiimoilta melkoisen pohjilta, sillä opiskelu ja työt eivät todellakaan olleet kannustaneet minua liikkumaan ennen armeijaa. Energiaa ei ollut tähän riittänyt, ja harrastuksetkin veivät enemmän sohvan, television ja tietokoneen äärelle iltaisin. Liikuin kuitenkin satunnaisesti ennen armeijaa juoksu-, tai kävelylenkkien muodossa.

Väitän että kuntoni nousi jonkin verran - ja myös painoni varmasti laski P-kauden aikana n. 10 kiloa entisestään. Päästyäni aliupseerikurssille sama meno jatkui jonkin aikaa, sillä jalkaväen aliupseerikurssin kiväärilinjalla tulevat kivääriryhmänjohtajat liikkuivat maastossa paljon - ja lähes jatkuvasti. Paino putosi entisestään tämän seurauksena, vaan en sanoisi että kestävyys sittenkään olisi parantunut. Satunnaisia juoksulenkkejä vedettiin AUK1:n aikana samaan tapaan kuin P-kaudellakin.

Auk1:n lopulla meno kuitenkin alkoi muuttua; vaikka harjoittelimmekin yhä maastossa ja satunnaisia juoksulenkkejä keskellä päivää oli, niin fyysinen meno näytti kuitenkin laskeneen. Keskityimme enemmän teoriapainotteisuuteen ja leireilläkin tuli sitten sykittyä vähän vähemmän. Kunto alkoi hiljalleen laskemaan.. Jälleen.

Auk2 kun päättyi ja uusi P2-kausi on koittanut, niin vähintäänkin on alkanut tuntumaan että kunto ei todellakaan ole ollut kohdallaan. Hiukan ihmettelenkin että miksi tahtia löysättiin Auk2:n aikana, vaan täytyyhän sekin kieltämättä myöntää että helvetin raskashan JV-AUK on ollut fyysisesti. En siis pistä pahakseni loppupuolen hiljempaa tahtia, vaan nytpä näkyy aika konkreettisestikin se että armeijassa kunto nousi hetkellisesti jonka jälkeen se sitten taas pääsi laskemaan. Ja oikeastaan nyt tarkemmin ajatellen varusmiespalveluksen ensimmäinen virhe tässä liikuntapuolessa oli se että suurista lupauksista huolimatta luvattua "nousujohteista" liikuntaa ei oikeastaan ollut; toisena päivänä saatettiin juosta ja heti seuraavana päivänä sitten oli 30km hiihtomarssi. Itseäni lainatakseni noilta ajoilta totean vain että: "ei ollu hääviä".

200 päivää ja yötä

2008-07-26T00:07:00.000+03:00

Eilen aamulla herättyämme eräs alikersanttitoverimme informoi meitä varsin ansiokkaasta saavutuksesta; olimme tuolla hetkellä palvelleet suomen puolustusvoimia 200 päivää. Kieltämättä paljon on mahtunut noihin 200 päivään, ja voin sanoa myös että oma elämäntilanteeni on muuttunut melkoisesti näiden päivien aikana.

Olen seuraillut P-kauden alun ajan uusien alokkaiden koulutusta jo jonkin verran, ja olen löytynyt kieltämättä aika erilaisiakin piirteitä siitä verrattuna omaan P-kauteeni, joka kuitenkin tapahtui vasta puoli vuotta sitten. Pääpiirteiltään olen huomannut hieman löyhemmän sisäkurin, kantahenkilökunnan löyhemmän asenteen ja kevennetymmän palvelusilmapiirin leimaavan tämän palvelukseenastumiserän aloitusta. Ensimmäisiä muutoksia tähän oli mm. alokkaiden ensimmäinen ampumaratapäivä, jolle pataljoonan esikunta oli määrännyt linja-auton käytettäväksi. Eli toisin sanoen 5 kilometrin lenkkiä ei tehtykään jalkaisin tai sukset jalassa (niin kuin meillä), vaan alokkaat lähtivät yksiköittäin ampumaradalle linja-autoilla. Omalla P-kaudellani näin ei suinkaan ollut, vaan ensimmäisenä ampumaratapäivänä me muistaakseni kävelimme loskaisessa ilmassa ampumaradalle ja takaisin taisteluvarustus päällä. Seuraavilla kerroilla muutaman viikon sisässä me jo valitettavasti hiihdimme. Sweet memories.

Sisäkurikin on jotenkin höllentynyt - vaikka voisin sanoa että ehkä enemmänkin se johtuu alikersanttiemme asenteista sen ylläpitoa kohtaan. Moniakaan ei jaksa enää kiinnostaa - vaikkakin meidän P-kaudellamme sisäkurin merkitystä täsmennettiin jatkuvasti. Sitten taas vastapainona tälle olen huomioinut hieman negatiivisempiakin seurauksia - nimittäin nk. "avautuminen" on lisääntynyt alokkaiden keskuudessa jonkin verran enemmän kuin meidän erässämme. Eräänäkin päivänä joku todella valopäinen alokas oli kuulemma kysäissyt yksikön tupakkapaikalla alikersantilta että "miks meidän pitää tervehtiä kun ihmiset on kuitenki keskenään kaikki samanarvosia?" Kyseisestä neronleimauksesta oli sitten luvassa pienimuotoinen puhuttelusessio.

Oma johtamiseni taas on ainakin näennäisesti onnistunut siinä mielessä, että muutamissa johtamissuorituksissani ei ole ollut mitään kummempaa valittamisen aihetta ja epäviralliseen nk. "paskavihkoonkaan" ei ole tullut alokkailta sen kummempia palautteita. Things are looking up.

En suinkaan halua sanoa ettäkö näistä "uudistuksista" kaikki olisivat mitenkään negatiivisia kehityssuuntia, vaan pikemminkin ihmettelen että miten tällaiset varsin radikaalit erot palvelukseen ovat juurtuneet koulutukseen näinkin pian. Yleensähän PV:n ajotahdilla siihen menee useitakin vuosia kunnes jonkinlaista eroa missään konkreettisessa näkyy.

Mitä taas tulee minun megalomaaniseen kinkkuuni, eli kiinnioloon, niin voin sanoa sen olevan onnellisesti ohitse! Lomia on vietelty todella upeassa säässä perjantaista asti. Kävin Seinäjoellakin Vartti-baarissa erään alikersanttitoverini kanssa hieman "relaksoitumassa".. Ja kivaahan sielläkin oli.

Pitemmittä puheitta kuitenkin haluan todeta kaikille lomieni tiimoilta seuraavaa: JATKAKAA!

Kurssipuukko

2008-07-21T14:27:00.000+03:00

Kurssipuukkonani toimii Fiskarsin Sissipuukko M/95. En ole vielä pahemminkaan ehtinyt sitä tositoimissa käyttää, vaan on se aika päheännäköinen, dont'cha think?

G-I-N-E-S

2008-07-21T09:46:00.000+03:00

Kolmas viikko gineksessä on alkanut.

Viime viikkoina on jälleen ollut kaikenlaista tekemistä, eikä vähiten uusien alokkaiden saapumisen johdosta. Nämä nykyiset hommani, josta aion muuten olla suhteellisen hiljainen ainakin toistaiseksi, ovat osoittautuneet myös työläiksi - vaikka kieltämättä aikaa vapaa-ajallekin on löytynyt.

Nyt kuitenkin pääasialliseen aiheeseen: nimittäin TJ on tätä kirjoittaessani 165 ja uudet alokkaat saapuivat muutama viikko sitten. Kieltämättä heidän kanssaan olen tullut itse aika hyvinkin toimeen, vaikkakin tämä minun nykyinen toimeni ei sallikaan yhteistyötä heidän kanssaan yhtä laajasti kuin normaalien ryhmänjohtajien kohdalla. Itselläni on kuitenkin myös oma ryhmä, vaikkakin olen vain sen kolmas esimies. Meitä tälle kyseiselle tuvalle on esimiehinä nimittäin kolme - lääkintä-aliupseeri, huoltopalvelu-aliupseeri ja minä. Olemme kaikki kiireisiä miehiä omilla aloillamme, ja täten vuorottelemmekin ryhmämme koulutussuorituksissa. Toistaiseksi myös ryhmämme on kestänyt epämääräisiä vuorottelujamme, ja kiitos siitä kuuluu ainakin minusta aika pitkälti heille itselleen. Suurin osa tuvamme "pojista" on Pohjanmaalta, ja eräs nohevimmista tulee Kuopiosta. Hyvä sekoitus hyvä miehiä - sanoisin.

Olin itse myös viime viikolla IV:llä, eli iltavapailla. Lähdimme kiertämään Kajaanin keskustaa kolmen muun alikersantin voimin, ja löysimme kaikenlaista henkis-fyysisen rappion turruttavaa aktiviteettia kaupungilta. Tämä IV oli välttämätön, sillä olimme olleet tuolloin kiinni jo kolme viikkoa ja 'hajotus' oli kieltämättä aika kova. Tarvitsimme, kuten asiaan perehtyneet sen ilmaisevat - "vetää pellit kiinni" vähäksi aikaa ja unohtaa jokapäiväiset sotilaallisen turhauttavat rutiinit. Läksimme siis mm. baarikierrokselle, jonka lopputuloksesta en todellakaan ole ylpeä.

Kierreltyämme pitkin Kajaanin yöelämää, pääsimme erääseen nk. "Kuoleman kujalla" sijaitsevaan Karaoke-baariin. Siellä sitten vedimme kovaa kyytiä erilaisia biisejä (muun muassa), ja itse vetäisin duettona erään täysin tuntemattoman tyypin kanssa Vesa-Matti Loirimaisesti biisin "Lapin Kesä". Myöhemmin jutustellessamme selvisikin että tämä hemmo oli ollut samoissa hommissa kuin minä nyt - tosin vain Sodankylässä. Hän oli tuntenut edeltäjieni edeltäjien edeltäjät - ja kertoili heidän toimistaan. Tutustuin lyhyesti seuraavana päivänä tämän edeltäjieni edeltäjien edeltäjään toimijana arkistojemme kautta.

Nyt kuitenkin takaisin IV-tarinaan; pääsimme sitten piakkoin ilakoinnin jälkeen taksilla takaisin kasarmin porteille. Kolmas kaverimme oli aivan päissään, ja mies oli pakko melkeinpä kantaa takaisin yksikköön. Myöhemmin tästä kännäys-episodista seurasi myös muita, varsin ikäväksikin luonnehtimiani seurauksia. Lähinnä kuitenkin nämä seuraukset kohdistuivat vain tähän kyseiseen tyyppiin, nimittäin itse pesin käteni koko jutusta heti päästyäni takaisin kasarmille.

Sitten vielä muutamia muita ajatelmia: suunnitelmassani on pitää 12.8.-17.8.2008 n. viikon loma. Toivottavasti loma-anomukseni menee lävitse, sillä se sattuisi olemaan toistaiseksi ensimmäinen ylimääräinen lomani. Thumbs up for that, then.

Yhden yön ihme

2008-06-22T11:07:00.000+03:00

19.6.2008 se sitten tapahtui - nimittäin aliupseerikurssi päättyi. Tätä luonnollisesti seurasi myös ylennykset alikersanteiksi muun vähintäänkin "valtavan" juhlahumun ohessa. Itse olen tällä hetkellä aika tyytyväinen itseeni ja saavutukseeni. Pääasia kuitenkin on epäilemättä se että kurssi on vihdoinkin ohi ja uuden aseman tuomia etuja voi vihdoinkin alkaa hyödyntää.

Heräilimme 19.6.2008 aivan normaalisti 05:30 päivystäjän herättelyhuutoon ja heitimme M/05:n lomapuvut päälle melkoisella kiireellä. Punkat tehtiin, joukot kävivät aamukusella, pesivät hampaitaan tai toimittivat muita aamuisia askareitaan melkoisella tohinalla. Tämän jälkeen lähdimme varmasti viimeisiä kertoja muodossa syömään muonituskeskukseen, jonka jälkeen sitten kaikki palailivat yksitellen takaisin yksikköön aikamääreeseen mennessä. 07:15 alkoi aamunavaus, jonka tarkoituksena oli myös toimia ylennystilaisuutena. Tässä tilaisuudessa pataljoonan kolme komppaniaa jaettiin nk. "opetusavoneliöön" kasarmin laajalle takakentälle jonka keskelle edessä sitten ilmaantui niin sotilaspapistoa kuin normaalejakin upseereita puhumaan. Ensiksi kerrattiin naapurikomppanian kersantinylennyksen saaneiden nimet, jonka jälkeen jo ennestään tuttu lause "tällä päivämäärällä on Kainuun prikaatin komentaja ylentänyt seuraavat henkilöt alikersanteiksi.." kajahti ilmoille. Myönnettävähän se on; tuntui kieltämättä hyvältä kuulla oma nimensä. AUK I/08 nimittäin on ollut aikamoista vuoristorataa minulle niin henkisesti ja fyysisestikin, joten on mukavaa saada tietää kurssin päättyneen ja itsensäkin vielä olevan yhdessä kappaleessa kaiken jälkeen.

Kun tilaisuus oli päättynyt meidät käskytettiin yksikkömme luokkaan, jossa kantahenkilöstö jakoi AU-kurssitodistukset ja hikiristimme. Tämän jälkeen siirryimme sotilaskotiin, jossa oli sitten vielä astetta muodollisempi päätöstilaisuus erilaisten puheiden ja tervehdysten merkeissä. Pullaa ja kahviakin tarjottiin. Tämän jälkeen lähdettiin sitten lomille muutaman tunnin päästä, jotka minun osaltani kestävät vain sunnuntaihin asti. Ja näin "by teh way" - lausuntona voin todeta, että nythän on sunnuntaiaamu kun tätä kirjoittelen.

Lomilla olen juhannuksesta huolimatta vetänyt aika matalaa profiilia. Lomat ovat olleet jälleen rankkaa itsetutkiskelun aikaa, ja kieltämättä on tullut myös hieman juhlittua niin uusien konsolipelien kuin muidenkin "oheistuotteiden" kanssa. Jälleen kerran olen lomilla painottanut enemmän lepäämistä kuin mitään muuta, sillä edelleen pahamaineisen välisodan haamu painaa raskaasti harteita.

Se välisota

Välisota alkoi osaltamme tiistaina 10.6.2008 siirtyessämme Valtimon alueelle kolmella Pasi-miehistönkuljetusvaunulla. Ensimmäisenä päivänä sää oli melkoisen paska, sillä vettä satoi kun eräänkin naisihmisen ahterista ja oli kylmä. Kiväärilinja ja PST-linja oli sekoitettu keskenään tätä harjoitusta varten, ja PST-siat oli alennettu tavallisten kiväärimiesten asemaan. He siis kantoivat ainoastaan rynnäkkökivääreitä, vaikka heidät oli muodollisesti määrätty myös kivääriryhmien kertasinko-miehiksi. Kohokohtia ensimmäiselle joukkueelle kyseisessä operaatiossa oli myös varmaan mukaamme alistettu vaunujoukkue, eli muistaakseni 3kpl T-55 taistelupanssarivaunuja. Juttuakin löytyy heistä täällä. Ja me, eli keltaisten jalkaväkipataljoonan ensimmäisen komppanian ensimmäinen joukkue muodostimme Pasien, eli nk. "Piiskan" kanssa harjoitusvastustajien keihäänkärjen.

Välisodan jokaisena päivänä meillä oli aina yhdestä kolmeen hyökkäystä riippuen harjoituksen kokonaistilanteesta. Me harvemmin puolustimme, sillä kaikki aliupseerikurssien yksiköt oli määrätty muodostamaan legendaarinen A2 keltainen - eli megalomaaninen harjoitusvastustaja. Yleensä me varsinkin kurssien pienien kokojen ansiosta valitettavasti hävisimme, vaan kykenimme muutamaan kertaan jyräämään erilaisia pienryhmiä melkoisen tehokkaastikin.

Kylmää ja märkäähän paikoitellen oli, vaan onneksi kaikki huipentui maanantaina 16.6.2008 käytyyn massiiviseen hyökkäystaisteluun, jossa me jälleen otimme aika tehokkaasti turpiimme mm. tarkka-ampujien muodostamalta ryhmältä. Minut määrättiin hyökkäyksen loppuhetkillä johtamaan nk. "hallittu perääntyminen" erään suon laitaan, vaan siinä vaiheessa monikin asia oli jo myöhäistä - kiitos ovelien sniperreiden.

Välisodasta sitten selvittiin. Kokemuksena se oli kuitenkin aika rankkaa - vähän unta ja paikoitellen vähän ruokaakin päivittäin ei niinkään auttanut fyysistä kestämistä. Myös kahdeksan päivää ilman suihkua oli melkoisen kiva kokemus. Ei enää ikinä tällaista, vannoin tuolloin - vaan todettavahan se on; niin henkiset kuin fyysisetkin rajansa sai varmasti jokainen osallistunut taistelija yksilöllisesti kohdata. Joillekin tämä oli hyvä asia, ja kieltämättä fiilis oli katossa kun palattiin takaisin kasarmille puoleltapäivin tuolloin seuraavan viikon tiistaina. Terveisiä myös mukanamme liikkuneelle 2. TasPtr:n tulenjohtoryhmälle! Olitte rautaa!

VÄLISOTA: PORTTI 08

2008-06-07T11:55:00.000+03:00

Aliupseerikurssi lähenee loppuaan. Kesä on enemmän tai vähemmän tullut maahamme - Kajaanissa on tosin paikoitellen vielä todella huvittavan pieniä kasoja lunta siellä ja täällä pitkin kasarmialuetta.

Seuraavan viikon tiistaista alkaen pyörähtää käyntiin myös PORTTI 08 - harjoitus, jota johtaa Kainuun Prikaati. Luonnollisesti myös me aliupseerioppilaat tulemme sinne jälleen kerran ilmeisesti maaliosastoksi, eli vastassamme on mitä luultavimminkin suunnaton ylivoima. Hyvää kuolemaa kaikille.

Mitä taas tulee minun tulevaan asemaani, niin voin sanoa että siinä mielessäkin asiat ovat hyvin. Olen nimittäin seuraavat puoli vuotta "siisteissä sisähommissa", ja vieläpä ihan omasta tahdostani. Ensimmäiset puoli vuotta nimittäin sain kokea P-kauden ja jalkaväen aliupseerikurssin, jotka kaikessa ihanuudessaan saivat minut hakeutumaan hieman toisenlaisiin tehtäviin. Hain kyseisiin tehtäviin ja pääsin kuin pääsinkin niihin. Hyvä näin. Niistä kuitenkin myöhemmin lisää.

Viime viikon keskiviikkona yksikkömme osallistui myös Mikkelissä sijainneeseen puolustusvoimien lippujuhlanpäivän paraatiin. Kyseisessä tapahtumassa oli sään puolesta mitä optimaalisinta olla, sillä se päätyi aurinkoisesti mm. televisioonkin. Ainoana ongelmana olikin suhteellisen pitkät odotteluajat siirtymisille paikasta toiseen. Ihan jännittävä kokemus kuitenkin, I'd say.

Leiriputki ohitse

2008-05-24T21:38:00.000+03:00

Kolmen viikon nk. "leiriputki" on taas ohitse. Yksi viikonloppu näistä oltiin kiinni, ja yksi viikko minulla meni todellakin täydellisesti ohitse, koska jouduin olemaan leirin poissa sairauden takia. Taisteluleirimme oli suhteellisen raskas kokemus, eikä sitä auttanut sekään että jouduimme leirin lopussa majoittumaan kurssimme apukouluttajien kanssa samaan telttaan. Ilmapiiri oli kalsea..

Kävimme erilaisia puolustus ja hyökkäystaisteluita TASI-liivit päällä, jotka taasen simuloivat osumia niin itse käyttäjään kuin vihollisiinkin. Liivit eivät niinkään minusta toimineet, vaan niiden kanssa sai värkätä välillä oikein kunnolla. Viimeisen hyökkäyksen selvisin sentään ilman osumia - tarkka-ampujista huolimatta. Puolustuksessa taasen saimme takkiimme oikein kunnolla, sillä edustamamme "keltainen" puoli koostui sillä rintamasektorilla vain 13 miehen vahvuisesta joukkueesta, jolta kesti noin 5 minuuttia kaatua ylivoimaisen vihollisen edessä. Not much of a fight - mutta mehän olimmekin sen huonommin järjestelty puoli jonka oli tarkoituskin kaatua. Myös Vuosangan alati vaihtuvat säätilat aiheuttivat enemmän tai vähemmän lievää hajotusta joukkojemme keskuudessa, sillä metereologisesti infernon tasoa oleva sää Vuosangassa kiusasi meitä jatkuvasti. Välillä satoi lunta ja rakeita, kun taas kahden minuutin päästä saattoi hyvinkin paistaa aurinko. Kylmä kuitenkin valitettavasti oli, ja heräsin ainakin kahtena yönä niin viluissani että hampaat kalisivat yhteen ja vilunväreet ryömivät pitkin kehoani. Suurin vitutuksen aihe oli kuitenkin varmasti se että Vuosangan sääolosuhteet eivät noudattaneet minkäälaista logiikkaa, vaan kylmästi muuttuivat jatkuvasti kylmemmiksi. Minulla oli koko leirin ajan päällä vakiovarustukseen kuuluvat nk. "Pitkät Jondet" tai "Veijot", kuten niitä leikkisästi pitkien kalsareiden ohella kutsutaan. Ovat muuten aivan helvetin tarpeelliset yhä ja edelleen, vaikka voisi luulla aivan muuta. Kainuu on kuitenkin alueena vähintäänkin susirajaan kuuluva, joten minkäs teet. A soldier's got to keep warm.

Ampumaleirillä jysäyttelimme sitten Itkolla (12,7mm Ilmantorjuntakonekivääri 96) ja harjoittelimme niin komppaniatason hyökkäyksen kuin puolustuksenkin. Selkeästi huikeinta leirillä oli kuitenkin varmasti pioneerien kanssa toteutettu yhteisharjoitus, jossa pioneerit räjäyttivät kuvitteellisia miinoja putkiraivaimella - PAINEAALTO JA RÄJÄHDYS OLI VALTAVA! PIONEERIVOIMAA!!

Nyt sitten ollaan taas lomilla. AUK II alkaa myös itse hiljaa hiipumaan, ja tiedämme että kuukauden päästä tämä alkaa olemaan jo aika ohitse muutenkin. Tulevasta tehtävästäni en vielä uskalla spekuloida, vaan sanonpa että antaa ajan kulua niin nähdään miten käykään..

Yksilö nro. 965 839

2008-05-11T12:38:00.001+03:00

Ritsamiehen ritsa sanoo Tuff Tuff..

Lomat taas persiillään

2008-05-03T09:56:00.000+03:00

Keskiviikkona lähdettiin lomille poikkeuksellisesti juurikin vapun takia. Tätä edeltävinä päivinä olin toiminut kolmena päivänä komppaniamme oppilasvalvojana, ja voin todeta että kyseinen "hauska pikku duuni" oli todellakin tasan niin paska kuin se oli oppilastoverieni keskuudessa mainostettunakin. Onneksi kuitenkin onnetar (vai pitäisikö sanoa kirjuri?) oli kirjannut minulle vain sen kolme päivää - suuri lohtu siis sekin.

Nämä kolme päivää olivat varsin kiireisiä, sillä tarkoituksenamme oli harjoitella pääsääntöisesti maastossa tulevaa taisteluleiriä varten. Opin hyvinkin nopeasti että opp. valvojan tehtävä on harvinaisen kiittämätöntä hommaa jossa parhaimmillaan kolmesta eri suunnasta voi tosiaankin ryöpytä paskaa niskaan. Tiistai-iltana iski vielä harvinaisen psykedeelinen olo, jonka arvelin olevan jonkinlaisen flunssan ensi-aste. Hain palvelustoverilta kaksi 800mg:n Buranaa, ja hetkellisesti se auttoikin. Seuraavana päivänä sitten taas ei. En kuitenkaan voinut lähteä veksiin, joten rämmin keskiviikon vittumaisen maastoharjoituksen lävitse kuumeisena ja flunssaisena. Onneksi meille ei jaettu kovia patruunoita, sillä muutamakin täyslaidallinen olisi saattanut päästä eräitäkin "kommentin heittäjiä" kohti siinä tilaisuudessa.

Päästyäni kotiin makasin keskiviikon ja torstain sängyssä hikoillen helvetisti ja nähden enemmän tai vähemmän kuumehoureisia unia elävistä paholaispatsaista ja vertapulppuavista suihkulähteistä. Perjantaina lähdin lääkäriin, jossa minulla todettiin huomat 160:n yksikön tulehdusarvot, ja minua kehotettiin jäämään vuodeosastolle. Näin en kuitenkaan voinut tehdä, vaan lupasin tulla ottamaan joka päivä suonensisäisiä antibiootteja puolen tunnin ajaksi, ja sitten kasarmille palattuani menisin veksiin jatkotoimenpiteisiin. Onneksi lääkäri suostui, vaikkakin piti minua varmasti melkoisena idioottina siitäkin huolimatta.

Lomapäivien terasseilla istuminen ja rankka Zeniläinen itsetutkiskely saivat siis jäädä. Ihan kivat ilmathan täällä nyt on, vaan niistä nauttiminen saa jäädä vähemmälle. Odotan innolla myös kommentteja joita kantahenkilökunta tulee jakamaan minulle kun saavat tietää että joudun tod.näk. vemppaamaan maanantaina alkavan taisteluleirimme. Sairastumisille ei kuitenkaan voi mitään.

Kiffe-miehen vapaapäivä (Velvi-edition)

2008-04-20T09:54:00.000+03:00

Tää on Kiffe-miehen vapaapäivä
kukaan ei tarvitse minua tänään
tahdon omistaa itselle vuorokauden
unohtaa paineet ja kusipään maineen

Tässäpä kuvaavaa lyriikkaa kaikille meille kiväärimiehille ympäri suomen varuskuntia. Mehän tunnetusti olemme sodan perusyksikkö, eli kaiken Alfa ja Omega. Ilman meitä kun sitä maasotaa ei vain käytäisi. Rispektiä ja armotonta kunniaa siis kaikille meille ritsa-osaston kultaisille vaeltajille.

Nyt kuitenkin varsinaiseen asiaan:

Puolikurssijuhla oli ja meni. Itse olin sen järjestelyissä mukana muutaman muun tyypin kera, ja kieltämättä lopputulos ei aivan ollut sitä mitä suunnittelimme. Pääasia kai kuitenkin oli se että yksikkömme kapteeni oli sen hiljaiseen meininkiin tyytyväinen. Monet valittivat kaljan vähäistä määrää ja juhlien yleistä meininkiä. Kieltämättä vaisuahan se oli, vaan minkäs teet. Kuntsari siitä kuitenkin napsahti.

Toinen viime viikon "kohokohta" oli epäilemättä varustenäyttely prikaatin koulutushalleilla. Paikalla saapui yli kymmenestä maasta sotilasvirkamiehiä, ja kielitaitojeni perusteella minut valittiin jääkäripataljoonan yhdeksi edustajaksi. Mukavaahan tuo oli, vaikkakin me jääkärit eri asustekokoonpanoissa emme välttämättä olleet se kaikista suosituin nähtävyys. Norjalainen, Amerikkalainen ja Kiinalainen sotilasvirkamiehistö jutteli kuitenkin kanssamme melko tiuhaan tahtiin. Rennointa kenties oli kun Viron edustaja kyseli meiltä TJ-lukua ja suorastaan kauhistui sen suuruudesta. Itse hän kertoi olleensa n. 20 vuotta sitten varusmiehenä silloisen Neuvostoliiton asevoimissa, ja kotimatkaa oli tainnut kertyä n. 12 000 km. Respectiä!

Saimme myös puolikurssijuhlassa koulutushaaramerkit - vihdoinkin! Tämä on siitä mukavaa, että nyt vihdoinkin tuntee saavuttaneensa jotain konkreettista. Kun 6kk-miehet kävelevät vielä pelkkä lippu ja prikaatitunnus vasemmassa hihassa, niin meillä aukkilaisilla värisuora on jo onneksi valmis. Onpa mukavaa, todellakin.

Kiffe-miehen vapaapäivä alkaa myös olemaan lopuillaan. Viimeiset vapaat hetket menevät siis varmasti taas aika rennosti - onhan edessä sentään taas rankat kaksi viikkoa.

Time of the season

2008-04-20T09:15:00.000+03:00

Lomilla taas. Porukkaa lähti kiväärilinjalta erikois-aukkeihin ja rukkiin sen verran että jäljelle jäivät enää me onnelliset 41 taistelijaa. Osa meistä sai korpraalin natsatkin - minä mukaanlukien. Tämä ylennys ei oikeastaan tunnu missään, sillä arvomme on yhä ja edelleen se sama vanha (aliupseeri)oppilas. Kauluksissa on nyt sitten vain yksi kulmarauta. Vautsi. Vieläkin oikeastaan vituttaa aikalailla se että vähän liiankin monta hyvää tyyppiä lähti nyt pois, joka taas tarkoittaa sitä että jäljelle jäi myös jossain määrin ei-niin-kovasti-pitämiäni tyyppejä.

Kevät yrittää tehdä tuloaan myös Kajaanissa. Vaikka aika helvetinkinmoinen takatalvi iski lumen ja jään muodossa viime viikolla, niin loppupuolelta alkoivat kevään merkit jälleen ilmaantua vihreiden soturiemme elämiin. Toivonpa että nämä lämpimämmät ilmat jatkuisivat, sillä seuraavat kaksi viikkoa tulen olemaan jälleen kiinni kassulla, ja mitä varmemmin tetsaus tulee jatkumaan.

Mitkä ovat tämän hetken fiilikset? Helvetin hyvä kysymys. Loppukurssi ei tule luonnollisestikaan olemaan enää entisensä, ja valitetettavasti töitä riittää. Toivottavasti kuitenkin vähän paremmat ja lämpimämmät säät motivoisivat jatkaamaan täydellä sykkeellä eteenpäin. Tällä hetkellä minulla ei taida riittää muuta sanottavaa.

Boots on the ground

2008-04-13T17:43:00.000+03:00

Taas kaksi viikkoa takana Hoikankankaalla. AUK1:n ainoa JV-harjoitus, eli ampumaleirikin tuli ja meni. RUK-valinnat tehtiin ja viikko AUK1:stä jäljellä.

Ensiksi kuitenkin vähän asiaa menneestä leiristä. Sinnehän lähdettiin tosiaan maanantaina heti aamusta, ja säätiedotuksetkin näyttivät pitävän paikkansa. Perillä kyhättiin teltat pystyyn ja loppupäivä vietettiin perinteisesti makkaraa paistellen ja paskaa puhuen. Tiistai oli kuitenkin fyysisesti rankka päivä, sillä jouduimme vetämään sekä yöllä että päivällä ryhmän puolustusammunat. Kieltämättä valorakettien ja harjoitusraketilla varustettujen kertasinkojen siivittämä ammunta vihollista vastaan oli tunnelmallinen, vaikkakin varsin pitkähkö. Taisimme nukkua jopa neljä tuntia sinä yönä. Seuraavana päivänä vetäisimme sitten partioammunnat, joissa kolmen miehen partion tehtävänä oli edetä tarkistamaan äkisti mykistyneen vartioaseman tilanne. Tunnelmaa siinäkin oli.

Seuraavaksi olikin sitten hyökkäysammunat ja erilaista asekoulutusta. Ammuimme PKM:llä sekä KVKK:lla. Lopuksi harjoiteltiin vielä ajoneuvosta, eli tässä tapauksessa tekasta nousemista ja siitä poistumista. Muisteliain harjoitus oli kuitenkin varmasti umpihangessa vedetty tekasta poistuminen ilmahälytyksen takia, jossa koko tekamme porukka vähintäänkin pyöri ulos ajoneuvosta ja pitkin hankia. Yrityksestä saimme varmaankin plussaa.

Leiri sitten loppui ja paluumatka Kajaaniin oli edessä. Tällä kertaa meidän joukkueemme lähtikin takaisin tekoilla, ja itse varasin paikan takatähystäjänä koko loppumatkaksi. Kieltämättä jännä kokemus, ja raitis ilmakin oli ihan kivaa plussaa. Naamaan kylläkin iski jatkuvasti kaikenlaista roskaa ja mutaa, joka kyllä oltaisiin voitu ratkaista suojalaseilla ja kypärähupun yhteiskäytöllä, mutta valitettavasti suojalaseja tuohon tarkoitukseen ei jaettu. Tuonpa seuraavalla kerralla omat.

Kassulla sitten seurasi erilaisten valintojen viikko. RUK:hon pääsi ainakin minun havaintojeni mukaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki halukkaat - pettymyksiäkin siis tuli. Erikois-aukkeihinkin lähti jonkin verran porukkaa, ja näin vertailun vuoksi voin kertoa että meidän tuvastamme lähti yksi Lahteen lääkintä-aukkiin ja toinen sitten huoltokomppaniaan huolto-aukkiin. Itsehän jäin kiväärilinjalle, sillä minulla on hiukan toisenlaisia suunnitelmia sitten niille kurssin loppupuolella suoritettaviin valintoihin. Seuraavat kuusi tai yhdeksän viikkoa jatkavat siis tiukkaa settiä - jota on nähty tähänkin asti.

Yhteiskuvaa

2008-03-30T12:32:00.001+03:00

On the road again

2008-03-30T12:05:00.000+03:00

Tänään taas lähtö kohti Hoikankangasta. Viikonloppuloma kului tosiaankin aivan liian nopeasti tällä kertaa, vaan uskoisin syynä siihen olevan yksinkertaisestikin se että nukuin melkein kokonaan lauantaipäivän, mitä nyt kaupassa nopeasti käväisin. Tuli katsottua telkkaristakin James Cameronin leffa Abyss lauantaina.

Seuraavat kaksi viikkoa ollaan siis taas kiinni. Ensimmäinen viikko menee JV-harjoituksessa, ja toinen viikko varmaankin taas enemmän tai vähemmän kasarmilla pyöriessä. Rankkaa tulee siis olemaan, vaan miten muutenkaan asiat voitaisiin jalkaväen puolella - ja erityisesti minun elämässäni tehdä? "Vaikeimman kautta" pitäisi varmaankin olla jalkaväen aliupseerikurssi I/08:n mottona tälle keväälle.

Helvetistä itään (älä vanno mitään)

2008-03-29T21:42:00.000+02:00

Lomilla taas vaihteeksi. Aukissa ollaan nyt oltu melkein tasan neljä viikkoa. Kuukausi takana, josta täytyy sanoa sen verran että aika nopeaa aikaa tämäkin on ollut. Onneksi meillä ei kuitenkaan koskaan ole ollut tylsää - aina aktiviteetteja päästä päähän riittää.

Tulevalla viikolla alkaa AUK1:n ensimmäinen ja viimeinen JV-leiri totutusti Vuosangan harjoitusalueella. Koko Kainuun Jääkäripataljoona siihen osallistuu, joten näenpä taas vanhoja kavereitani 2JK:stakin. 3JK siirtyy taktisella marssilla Vuosankaan Tekojen ja muutaman linja-auton välityksellä. Itse kuulun onneksi siihen ryhmään joka pääsee linja-autoilla Vuosankaan, sillä täpötäydet Tekat eivät minua kovinkaan paljoa kiinnosta. Toivon hyvää säätä leirille, sillä P-kauden ampumaleirillä Vuosangassa ei todellakaan ollut kivaa helvetinmoisen tuulen ja lumimyrskyjen takia. Eipä silti, meille luvattiin jopa suojasäätä täksi viikoksi. Saapa nähdä kuinka sään jumalat tulevat kohtelemaan taistelukentän vihreitä viikatemiehiään.

Viime viikkona päässä on soinut jostain kumman syystä Kotiteollisuuden "Helvetistä Itään"-kappale. Vaikka en ole kyseisen bändin kappaleisiin niinkään tutustunut, niin kieltämättä tämä biisi jotenkin omituisesti kuvastaa hyvin nimellään niin Hoikankangasta kuin mielentilaanikin tällä hetkellä. Mitään ei tosiaankaan pidä pitää tosiasiana armeijassa, vaan mitä vaan voi matkalla käydä. Helvetistä itään kuljetaan - yhä ja edelleen.

Saimme muuten P-kauden lopulla otetut valokuvatkin takaisin. Julkaisen niistä muutaman jossain vaiheessa, niin näettepä sitten minutkin vähän toisessa valossa.

"Itseänihän ei juuri kiinnosta" - "ja tehän voitte pitää päänne kiinni"

2008-03-21T10:17:00.000+02:00

Pääsiäislomat JL:n muodossa iskeytyivät neonvalojen lailla kohti aliupseerioppilaidenkin kasvoja. Todella rentouttavaa saada melkein viikko maata kotona ja ryyp.. Eikun käydä virpomassa!

Eilen ennen lomille lähtöä meillä oli kuitenkin jonkin verran hommia. Lähdimme nimittäin aamulla Hoikanportin ampumaradalle kahden Masin välityksellä vetäisemään konekiväärien kohdistusammunnat, joissa kohdistettiin sekä PKM että KvKK62 - konekiväärit. Tunnelma oli kieltämättä katossa, sillä monet todellakin odottivat sitä vähän isomman pyssyn näppituntumaa melkoisesti. Päällisvaatetuksena oli muuten M95 pakkastakki ja housut, ja suhteellisen lämpimästä ilmasta huolimatta ne eivät olleet ollenkaan pahitteeksi. Ysivitosen housuissa taskut ovat tosin vain hiukan paskassa paikassa - nimittäin aivan housujen etupuolella. Kenties kyseiset pöksyt sopisivat paremmin esim. panssarivaunujen miehistöille, sillä voisin kuvitella että taskujen paikat sopivat paremmin "istumatyötä" tekeville joukoille.

Olemme kuitenkin törmänneet aliupseerikurssin tässäkin vaiheessa edelleen samaa "hälläväliä"-asennetta meitä ja koulutustamme kohtaan. Suorastaan kyseenalaistan tämän asenteen, enkä voi kuin ihmetellä että mitenhän tähänkin tilanteeseen on jouduttu. Tästä kuitenkin myöhemmin lisää.

Praise the lord and pass the ammunition

2008-03-16T10:37:00.000+02:00

Olen ollut nyt puolustusvoimiemme palveluksessa n. 3 kuukautta. Tämän ajan olen saanut aina tasaisin väliajoin kuulla nk. "herran sanaa" erilaisten sotilaspapistoa edustavien henkilöiden kautta. Kutsun heitä sotilaspapistoksi siksi, että he ovat sotilasarvoa ja paikkaa kyseisessä organisaatiossa kantavia henkilöitä. Tällä tarkoitan siis sitä, että heidät on integroitu puolustusvoimiemme palvelukseen - joka taas hieman sotii minun käsitystäni vastaan siitä minkälaisia tehtäviä tällaisten pastorien oikeastaan pitäisi ottaa vastaan tai miten heidän tulisi toimia. He kuitenkin kantavat univormua ja omaavat sotilasarvon - parhaimmillaan melkeinpä prikaatikenraaliin rinnastettavaksi asti. Eräs teologiaa opiskeleva palvelustoverini on tehnyt asiasta minua terävämpiä huomioita, sillä hänen mielestään hengellisen työn tekijän ei oikeastaan pitäisi kantaa kyseisessä organisaatiossa minkäänlaisia tunnuksia (vrt. maastopuku, arvomerkit, toiseen sotilashenkilöön rinnastettava arvo). Olen itsekin huomannut että sotilaspapiston mielipiteet niin sodasta kuin tappamisestakin eroavat aika pitkälti siviilimaailman vastaavista. Heidän mielipiteensä ovat näemmä muokkautuneet hieman toisiksi juuri tämän maanpuolustuksellisen organisaatiomme palveluksessa.

Nämä havainnot ovat valitettavasti muokanneet minunkin mielipidettäni puolustusvoimiamme kohtaan yhä ja entisestään. Vaikka oikeastaan tiesinkin jo tulevan tilanteen, niin sen itse toteaminenhan on aina pahinta mahdollista kokemusta. Nykyään pyrin sivuuttamaan oikeastaan kaiken sen mitä sotilaspapisto haluaa meille syöttää palveluksen aikana, sillä en vain voi ottaa heidän sanomaansa mitenkään todesta. Eipä silti, en ole mikään kristinuskon kannattaja siviilissäkään, mutta totuushan on tietenkin se, että kun kyseisen organisaation (kirkon) muutenkin minulle ristiriitaiset opit käännetään armeijan suodattimen lävitse vielä entisestään päälaelleen, niin mielestäni sekasotku on valmis. Mielestäni tällainen tilanne, missä aika paljoltikin kirkon virallisen mielipiteen tilalle tulee armeijan muokkaama mielipide esim. tappamisesta maanpuolustuksen hyväksi tai ylipäätään jumalan suhtautuminen kaikenmaailman sotimiseen on aika ristiriitaista. Näin kuitenkin asiat kääntyvät uusille urille puolustusvoimissamme.

I'll let you marinade on that.

Elämää juoksuhaudoissa

2008-03-15T08:45:00.000+02:00

Vihdoinkin lomilla kahden viikon kiinniolovuoron jälkeen. Kieltämättä nämä kaksi viikkoa olivat aikamoinen koetus monella eri tavalla. Onneksi kuitenkin pääsin yhdessä koossa takaisin.

Viime viikolla hiihdimme 25km pituisen "hiihtomarssin" TST-varustuksessa ja sen päälle muutamaa päivää myöhemmin oli vielä hiihtokilpailut. Huonosta lumitilanteesta on siis otettu kaikki mahdollinen irti, vaikkakin olisin oikein mielelläni kävellytkin tuon marssin.

Harjoittelimme myös ryhmän ryhmittämistä puolustukseen ja sitten tietenkin sulkeisia oli muutamina päivinä. Tetsattuakin tuli. Myös kirjalliset kokeet YlPalVO:sta ja ryhmänjohtajan käsikirjoista tuli suoritettua, ja ihan mukavastihan ne menivät lävitse. Muutamilla tosin ei. Itse voisin sanoa koemenestyksestä sen verran, että juuri ryhmänjohtajan käsikirjan koe oli kyllä varsin helpohko ottaen huomioon että luin siihen n. 20 minuuttia. Ja kokeessa kysytyt asiat olivat sentään melkoisen perustasoa, joten sitä ongelmaa ei ainakaan pitänyt olla ettäkö koe olisi sisältänyt täysin tuntematonta asiaa. Ja tottahan se osittain myös oli, että maalaisjärjellä siitä selvisi.

Saimme hypistelläksemme myös uusia aseita; PKM-konekiväärin, KVKK-konekiväärin ja APILAS-singon. Kieltämättä PKM on ainakin minusta suhteellisen ikävä koota ja kasata - eli siis se ei ole ihan niin yksinkertainen vehje kuin KVKK. Jossain vaiheessa näistä aseista on kaiketi joku käsittelykoekin.

Mitä taas tulee yksikköni apukouluttajiin ja kouluttajiin, niin sanoisin että 2.JK:n puolelta tässä on tärkeä ero. Nimittäin minusta tuntuu että nämä kaikki alikersantit ja kokelaat ovat vähintäänkin epämotivoituneita ja harvinaisen vittuuntuneita syystä josta en tiedä. Alikersanttien käytöstä kaiketi kuulemma saattaa selittää se, että ainakin osa on pakotettu jäämään sinne tehtäviinsä. Koen heidät kuitenkin kaikki varsin huonoiksi kouluttajiksi verrattuna P-kauden yksikkööni, eli 2.JK:een. Ei siis ole oman yksikön voittanutta. Valitettavasti.

Näin yleisesti elämä jatkaa samoilla uomilla kuin ennenkin. Kaikenlaista tapahtuu, ja siitäkin huolimatta armeija jatkaa täysin omaa ja muusta yhteiskunnasta piittaamatonta tietään. Minä olen osa sitä tietä - halusin tai en.

Nyt kävi näin:

2008-03-02T10:57:00.000+02:00

"Teidät on määrätty jalkaväen aliupseerikursin kiväärilinjalle".

Kieltämättä ei niinkään yllättävä päätös P-kaudelle. Arvasin asioiden vierivän tähän suuntaan, vaikka suoraan sanoen en halukas AUK:n puolelle ollutkaan. Kättä väännettiin asiasta, ja minä myönnän odotetusti armeijan byrokratiaa vastaan hävinneeni.

Perjantaina oli kuitenkin P-kauden viimeinen päivä, ja jo tätä ennen AUK-kurssille siirtyville oli ilmoitettu toimenpiteistä. Me siis muutimme toiseen yksikköön, ja onnekseni se sijaitsi vain nk. "seinän takana", eli tavaroiden siirtomatka ei ollut pitkä. Hieman haikeaahan tuo vanha 2.JK oli jättää, sillä monia todella hyviä tyyppejä jäi nyt sinne suorittamaan palvelustaan loppuun. Omasta tuvastani lähti yksi toinen myös samalle AUK-linjalle, ja hän on nyt minun kanssani jälleen samassa tuvassa aliupseerikoulun puolella. Sen lisäksi vielä eräs tuntemani tyyppi tuli samaan tupaan, sillä käytäntönä näytti olevan että saman yksikön miehet menivät samoihin tupiin AUK:ssakin.

Saimme heti esimakua tulevasta perjantaina, kun tupamme uusi alikersantti näytti kyntensä varsin epämiellyttävästi. TKS-tarkastus vedettiin kolmeen kertaan lävitse, ja aseenikin lukko oli kahden tarkastuksen jälkeen kuulemma liian öljyinen. Kuulemani mukaan juuri tämä alikeisari on yleisesti vihattujen henkilöiden listalla uudessa yksikössäni. Sen voin aivan avoimin mielin uskoakin, sillä tyyppi vaikutti suoraan sanoen todella vittumaiselta tapaukselta näin kansainvälisestikin mitattuna.

Tarkemmin miettien P-kausi meni nopeasti - ehkäpä vähän liiankin nopeasti. P-kauden alikersanttimme/koksumme olivat oikeastaan ihan leppoisia tapauksia jok'ikinen, sillä nyt vertailupintaa todellakin tuli enemmän. On vaikeaa kuvitella miten P-kaudella tuossa yksikössä olleet selvisivät kyseisestä tyypistä. Olen kuitenkin tottunut siihen että saan itse aina olla tekemisissä juuri niiden vaikeimpien tapauksien kanssa - ja tämä tilanne nyt jatkaa totutusti tuota linjaa.

Hiukan vielä puhun P-kauden lopun tunnelmista. Muutamaa tyyppiä en jää kaipaamaan vanhasta tuvastamme, sillä he olivat melkoisen paskaa seuraa. Onneksi sentään heistä päästiin eroon, vaan ongelmana taitaa edelleen olla se, että yhdestäkin tehtiin lääkintämies. Tämä merkitsee sitä, että kolme kuukautta häntä pitäisi sitten johtajakaudellakin kestää.

Tuvastamme myös yksi rikosrekisterillä varustettu henkilö halusi aukkiin, vaan hän ei tietenkään päässyt. Panssarintorjuntalinjallehan tuo yritti, mutta melkoisen hajamielinen tapaushan hän oli. Vaikeaa oli uskoa ettäkö hän olisi päässyt. Hänestäkin tulee lääkintämies, vaan ammattitaito kyllä suoraan sanoen tulee varmasti ontumaan. Melkein lopusta tuvastamme näitä kolmea lääkintämiestä, yhtä 6kk moottoriasentajaa ja kolmea aliupseerioppilasta lukuunottamatta tuleekin sitten PST-jääkäreitä, jotka on jo omiin raskassinkojoukkoeihinsa sijoitettu.

P-kausi oli ainakin minun osaltani aikamoinen 50/50 - sarjan kokemus. Joskus kieltämättä vitutti, ja paljon, vaan useimmiten siitä selvittiin juuri palvelustoverien tuella ja heidän huumorillaan. Toivotan onnea ja jaksamista - myös huumori kera- jokaiselle P-kauttaan joskus tulevaisuudessa aloittelevalle.

Tänään taas lähtö lomilta takaisin varuskuntaan. Seuraavat kaksi viikkoa olemmekin (taas) kiinni, jonka jälkeen sitten pitäisi olla jopa yksi HL-loma.

Asema vaikenee.. Toistaiseksi.

Loppu!

Tuulen ja jään maa

2008-02-17T10:31:00.000+02:00

Vala tuli vannottua ja yksi HL-päivä lisättiin valaperjantain lomavahvuuteen. Sain siis jääkärinarvoni varsin kylmässä säässä, ja kaiken muun hyvän lisäksi jouduin olemaan koko viikon poissa vahvuudesta silmätulehduksen ja poskiontelotulehduksen johdosta. Jääkäri minusta nyt kuitenkin tuli, vaikka meitä peloteltiinkin sillä ettei valaa voisi vannoa mikäli valamarssi ei olisi suoritettu.

Kävin myös ensimmäisessä VMTK:n kokouksessa. Hauskaa hommaahan tuo oli, vaikka tosin täytyykin todeta, että asiat näyttävät olevan huomattavasti huonommin muutamissa muissa yksiköissä verrattuna omaani. Tämä on kaiketi lohdullinen asia.

Anyways, olen ollut viimeiset neljä päivää Vuosangassa ampumaleirillä. Asuimme PJ-teltoissa neljä päivää ja ammuimme niin hyökkäys-, kuin puolustusammuntojakin päivisin, ja iltaisin/öisin yritimme sitten pitää sen kaiken kylmyyden keskellä jollain tavalla hauskaa. Aika äärimmilleenhän tuo leiri minut veti. Harjoittelimme lähes täysin koskemattomissa lumen ja jään peittämissä erämaissa. Helvetillisiä tuulenpuuskia ja lumimyrskyjä tuli kohdattua.

Hyvänä puolena sanottakoon se, että P-kautta on jäljellä enää 2 viikkoa. Sen jälkeen sitten nähdään että mihin sitä oikein joudutaankaan.

Heaven, hell or Hoikankangas

2008-02-03T11:00:00.000+02:00

Kuukausi asepalvelusta takana. Fyysinen ja samalla henkinen rasitus lisääntyvät päivä päivältä enemmän. Kajaanissa on jopa satanut luntakin.

Tunsin saaneeni flunssan viime keskiviikkona, ja ilmoittauduin veksiin. Päivystävä.. Noh, ambulanssikuskilta näyttävä mieshenkilö pyysi minut tuntien odottamisen jälkeen sisään ja muutaman päällimmäisen tutkimuksen jälkeen totesi että kelpasin aivan hyvin palvelukseen kunhan vain saisin muutaman buranan. Sukset jalkaan ja hiihtämään käskettiin, siis. Epäilin hänen päätöstään aika rankasti, mutta ajattelin että saisin varmasti enemmän takaisin sillä että vetäisin itseni piippuun ihan tahallaan.

Aluksi pääsin ampumaradalle paikallisen BECE-kuskin ja muutaman muun vempan kanssa, mutta harjoitusten jälkeen (mm. teltan pystytys, käsikranaatin heittokuntoon laitto/ kertasinko yms.) jouduimme sitten ampumaan. Hytisin kylmästä omalla ampumapaikallani, ja tuloksetkin olivat vähän mitä olivat. Paikallisen yliluutnantin ihmeteltyä näitä tuloksia ilmoitin hänelle olevani sairas ja todella kylmissäni - pyysin jopa lupaa saada keskeyttää ammunnat. Hän kuitenkin totesi että "flunssassakin voi ampua" ja käveli tiehensä.

Meidän käskettiin ammuntojen jälkeen hiihtämään n. 10km lenkki takaisin kasarmille. Yritin kertoa suoralle esimiehelleni, eli eräälle alikersantillemme että oloni oli varsin hutera ja epäilin suorituskykyäni. Tätä ei kukaan kuitenkaan viitsinyt ottaa huomioon, vaan minut pistettiin kylmästi hiihtämään muiden mukana. Matka oli melkoisen vaivalloinen, eikä letkaa johtanut alikersanttimme ottanut kuuleviin korviinsakaan pyyntöjäni. Käskettiin vain lisätä tahtia ja edetä nopeampaa. Noin 5km hiihdettyämme pääsimme jonkinlaiseen tienristeykseen, jonka kohdalla olin niin fyysisesti loppu, että kaaduin suksin ja sauvoin tien viereen. Siinä samassa vanhoista limalaudoista lähti toinen side kokonaan irti, ja se meni siinä samassa katkikin. Paikalle saapui toista ryhmää vetänyt varsin isokokoinen ja monille muille vertaisilleni epämiellyttävä alikersantti. Hän kysyi minulta ystävällisesti oloani, ja totesin suoraan että olen melkein kuoleman partaalla ja sidekin on rikki. Hän erkani ryhmästään ja ilmoitti vievänsä minut lyhyempää tietä kasarmille. Aina välillä tuo paskamainen yliluutnantti pörräsi letkamme vierestä moottorikelkallaan ja huusi "kannustavia" sanojaan.

Iso alikersantti lähti viemään minua muista ryhmistä hiukan eteenpäin, ja kertoi että on itsekin ollut samassa tilanteessa muutamia kertoja. Erityisesti kuulemma P-kaudella. Hän oli minulle varsin ystävällinen ja puheli kaikenlaista edetessämme. Huomattuaan siteeni kunnon hän pysähtyi ja samalla pysäytti käsimerkillä moottorikelkalla pörräävän yliluutnantin. Yliluutnantille hän kertoi että alokas nönnönnöö oli flunssassa ja side oli mennyt rikki - myös pohkeissa tuntui huomattava pistelyä - hän ilmoitti. Tuon hän teki sen takia, että yliluutnantti X oli tunnettu välinpitämättömyydestään flunssaisia hiihtäjiä kohtaan. Pistelyt pohkeissa saivat hänet siis vihdoinkin ymmärtämään asian vakavuuden. Pääsin siis hänen kyydissään moottorikelkalla takaisin kasarmille. Jouduin kyllä vielä kantamaan moottorikelkan lavalta kahden muun keskeyttäneen miehen sukset ja tetsarit sisälle - tosin sen tein puhtaasti syyllisyydentunteesta, koska tämä yliluutnantti on muutenkin varsin paskamainen tyyppi, ja täten kiitollisuudenvelkaan hänelle ei kannata ainakaan minusta jäädä.

Samana yönä sitten kuume nousi ja heräsin kolme kertaa yön aikana. Pääkipu oli aivan valtava, ja buranat olivat kuin karkkia olisi napsinut. Myös toinen silmäni oli muurautunut umpeen, joka myös punoituksensa ansiosta antoi ymmärtää silmätulehduksen olevan alkamassa. Aamulla en kuitenkaan ilmoittautunut veksiin, sillä samana päivänä oli P1-kokeen rästi, joka oli sitten myöhempien valintojen takia aivan pakko suorittaa. Tällöin oli siis jo perjantai. Päivän normaalien toimien jälkeen lähdimme sitten lomille klo. 17:45 linja-autoilla. Nukuin melkein koko matkan, vaikka välillä tuli katseltua linjurin DVD-soittimesta pyörivää Arnold Schwarzeneggerin 80-luvun toimintapätkää nimellä Commando. Toiseksi katsottiin sitten joku Adam Sandlerin leffa, missä kyseinen mies käytti epämääräistä kaukosäädintä mm. ajan pysäyttämiseen. Kolmanneksi oli sitten samaisen hepun leffa missä hän joutui vankilaan opettamaan jalkapalloa. Elokuvat olivat siis melko suoraan sanoen Aunuksesta.

Pääsin Kauhavalle n. 22.35, ja irtauduin ajoneuvosta kohti kotia. Kotiin päästyäni olin taas aivan loppu, ja muutamien kehittävien keskusteluiden jälkeen omaisieni suuntaan päätimme että minun olisi parasta lähteä käymään siviiliterveydenhuollon puolella ja vähän äkkiä. Sain lauantaiksi ajan klo. 17.30.

Terveyskeskuksella luin Aku Ankkoja sekä odotin klo. 20.00 asti omaa vuoroani. Voin tässä vaiheessa kertoa, että A. Ankan seikkailuihinkin tutustuminen tuntui aika erinomaiselta nautinnolta yli kuukauden epämääräisyyksien jälkeen, joten kieltämättä kyllä Ankkalinna tarjosi tunneiksi ihan kivankin ympäristön.

Lääkärille päästyäni minulta otettiin CRP (tulehdusarvo/C-reaktiivinen proteiini, maksan tuottama proteiini joka on yleensä koholla tulehduksissa) ja poskiontelotkin tutkittiin. Poskiontelot olivat täynnä sitä itseään ja CRP:kin oli hulppeat 100. Myös alkavat silmätulehdukset huomioitiin. Tässä vaiheessa sitten arvostukseni puolustuvoimien terveydenhuoltopalveluja kohtaan tippui nolliin aika onnistuneesti. Myös kaiken muun hyvän lisäksi minulla on myös taas keuhkoputkentulehdus, ja sen taudin oireet ja tuntemukset pystyn aika onnistuneesti tunnistamaankin.

Tänään pitäisi sitten taas lähteä takaisin kasarmille. Taitaa kuitenkin olla nyt niin, että lähden välittömästi veksiin kunhan vain esitän nämä todistukset suoralle esimiehelleni, sillä taidan tarvita vuodelepoa muutamiksi päiviksi. Ja tietenkin P-kauden ensimmäinen leiri jää tekemättä, vaan se ei minua juurikaan liikuta, sillä terveyttäni en rupea milloinkaan vaarantamaan. Myös perjantaina pitäisi olla vala, ja siihen osallistumiseen on oltava suoritettuna valamarssi. Saapa tosin nähdä, että mitenhän se olisi tarkalleen ottaen tarkoitus suorittaa tässä kunnossa. Kenties sitä ei suoritetakaan.

Yleinen mieliala on vähän vaihteleva tällä hetkellä. Tupakaverit nyt ovat mitä ovat - niitä on vaan siedettävä vaikka välit ovatkin ihan hyvät. Muutamia erillistapauksia tuvastani haluaisin kyllä toisaalta mainita, sillä heidän jatkuva päänaukomisensa muille palvelustovereille hiukan askarruttaa minua. Näkisin että he läpikäyvät jonkinlaista myöhäisteini-iän angstia, jonka on saanut aikaiseksi se, että he eivät ole rikosrekisteriensä ansiosta päässeet niihin tehtäviin mihin ovat hakeneet. Tämä turhauttaa erityisesti erästä palvelustoveriani, joka on melkein joka käänteessä suu auki muita haukkumassa. Omaa pahaa oloaan on tosiaanhelpompi purkaa toisiin kuin käsitellä se itse pois päivänjärjestyksestä.

Kylmyys ja elämä jatkuu. Kirjoittelen taas kun ehdin, jos jaksan ja jos ehdin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa

2008-01-21T12:45:00.000+02:00

Lomille on nyt ainakin ensimmäistä kertaa selvitty. Tänään joudun kuitenkin lähtemään 19.20 takaisin Kajaaniin, vaan tuohan tämä "pidennetty viikonloppuvapaa" edes jotakin lohtua asioihin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijaa on nyt takana, ja luonnollisestikaan ne eivät ole olleet mitenkään erityisen mukavia henkisesti tai fyysisestikään. Tämä ei kuitenkaan ole ollut mitään sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Armeija on oma järjestelmänsä, ja sen sisällä vallitsee tietyt omanlaisensa moraalis-eettiset käsitykset ja toimintatavat oikeastaan ihan kaikesta. En näkisi siviilimaailman ja armeijan välillä kovinkaan paljon samanlaisuuksia. Aivan toisenlainen todellisuus siis vallitsee kasarmin porttien sisäpuolella.

Ensimmäiset päivämme armeijassa olivat oikeastaan ihan helppoja. Odotin legendaarisestakin "ekasta aamusta" huomattavasti ikävempää, vaan oikeastaanhan vielä tuolloin mitään rankkaa ja raskasta ei oltu vielä teetetty. Saimme ja haimme varusteita kahteen kertaan, ja meille opetettiin kaikkea sitä mitä nyt voisi kuvitella ihmisen tarvitsevan noiden porttien sisäpuolella selvitäkseen. Ensimmäiset päivät varmasti valoivat moneen kanssataistelijaan väärää toivoa, sillä niin minäkin kuvittelin että asiat olisivat mukavasti vielä pitkäänkin.

Tupakaverini ja minä olemme tulleet toimeen keskenämme hyvin, oikeastaan. Vaikka moni heistä onkin minua hiukan nuorempi, niin yhteishenki on kuitenkin löytynyt. Monet heistä ovat kuitenkin käyneet ammattikoulun, joten heidän jatko-koulutushalunsa armeijassa ovat ainakin meidän tuvassamme kovin samanlaiset. Tulen kuitenkin heidän kanssaan hyvin toimeen, sillä ymmärrän että mikäli välit eivät pelaa, niin sitä vaikeampaa tämä koko P-kausi tulee olemaan. Ja toisaalta, eihän tuo nyt ole kuin se n. 2 kuukautta, jonka luulisi kestävän vaikka päällä seisoen. Tupaamme mahtuu kuitenkin jo nyt eripuraa kahden palvelustoverin välillä. Nämä kaksi ovat toisilleen ennestään tuntemattomia, vaan jo toisen viikon keskivaiheilla he saivat aikaiseksi tappelun. Tämän konfrontaation esti aivan suorasti erään luutnantin saapuminen paikalle, jonka aikana molemmat pojat ymmärsivät lopettaa. Toinen osapuoli näistä kahdesta on varsin syrjäänvetäytyvä persoona, jonka tarkoitusperiä armeijassa en oikeastaan ymmärrä. Hän toivoi kovasti vapautusta, mutta on jäänyt nyt keskuuteemme. Monikaan 11 miehen tuvastamme ei hänestä pidä. Minä siedän häntä puhtaasti siksi, että olen oppinut elämässä että se vähäpätöisinkään kontakti ei ole välttämättä turha. Kenties hänelle löytyy näin pahaenteisesti sanoen "jonkinlaista käyttöä" tulevaisuudessa.

Kantahenkilökuntaankin olen saanut tutustua. Monikaan yksikkömme skappareista ei edusta minulle nk. "vakavasti otettavaa sotilasjohtajaa", vaan pikemminkin jonkinlaista epämääräistä vaimonhakkaaja-fasistia. Tai kenties heidän huumorinsa ei aivan pureudu minuun. Oli miten oli, niin monetkaan yksikkömme kantahenkilökunnasta eivät ainakaan minulle edusta mitenkään asiallista ja asiantuntevaa sotilashenkilöä. Pidän heitä hiukan enemmän kuin tarpeeksi erikoisina tapauksina. Myös eräs veret seisauttava elämys skappareihin liittyen oli löytää nk. "edellisestä elämästä" tuttu epämiellyttävä henkilö johtotehtävistä Kainuussa. Minulle on usein kerrottu, että sota ja armeija ovat surrealistisia kokemuksia, jotka ainakin tässä tapauksessa pitävät paikkansa. Tämä johtotehtävissä oleva henkilö on myös käyttäytynyt minua kohtaan varsin erikoisesti, joka taas puolestaan saa minut ymmärtämään jonkinlaisen taka-ajatuksen tai suuremman suunnitelman olevan hänellä minua varten. Minua pelottaa ajatella mitä tuo henkilö voisi haluta, sillä kyseisen tyypin persoonasta ei ainakaan voisi ajatella mitään tällaiseen viittaava. Ja tarkoitan tällä nyt sitä, että en uskonut hänen pääsevän elämässään edes paikallista juottolaa pitemmälle. Loogista kai kuitenkin on, että hänen kaltaisensa tyypit ovat päätyneet armeijaan töihin. Vieläkin on hiukan enemmän kuin tarpeeksi vaikeaa sulatella ajatusta siitä että hänenkaltaisensa henkilöt ovat meille esikuvina hyvistä johtajista.

Taistelukoulutusta on ollut varsin vähän ainakin toistaiseksi. Olemme kyllä kuitanneet itsellemme tuliterät Rk95:set, ja kaksi kertaa niillä radalla ammuskelleetkin, vaan oikeastaan kaikkialle on ollut kovin kiire. Valaankaan ei ole enää kuin vajaat kaksi viikkoa, joten tahti kiristyy, ja vaikka aikaa onkin - niin sitä ei oikeastaan ole. Armeija on toistaiseksi tuntunut ainakin minusta helvetinmoiselta pikakurssilta. Kenties tahti tulee muuttumaan - tai kenties ei.

Loppuun vielä pieni lista kahden viikon kokemuksien ajalta:

- Aina kiire johonkin (yleensä odottamaan)
- Suurin osa alikersanteista ovat asiallisia ja mukavia
- Vapaa-aika menee joko sotkussa istuskellessa ja läheisille soitellessa tai kirjastossa esim. Pelit-lehden vuosikertoja lukiessa
- Tuliterät rynnäkkökiväärit ovat ilkeitä purkaa ja kasata jäykkyytensä ansiosta
- Ruokaa on ollut riittävästi ja ruoka-aikoja aivan liikaa
- Yhtäkään varustetta ei ole so far tarvinnut vaihtaa väärän kokonsa ansiosta, tosin muutamia on jouduttu vaihtamaan todella huonon kuntonsa ansiosta
- Toimisto-AU on tärkein ystäväsi
- Monilla oppitunneilla voi nukkua silmätkin auki
- Sisu Masi on kiva tapa siirtyä vempassa ampumaradalle
- Lomat are a beautiful thing and worth fighting for.

Lähtöön 3

2008-01-04T11:16:00.000+02:00

No niin, tämä on nyt sitten se viimeinen viikonloppu ennen poistumista. Pakko käyttää aika mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen, sillä käsittääkseni tätä siviilielämää ei tule tämän jälkeen enää ihan samassa muodossa kohdattua vähään aikaan. Intiaanityylinen hiljaisuus siis vallitkoon.

Sain selville että minut on määrätty 2. Jääkärikomppaniaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, koska olen A-mies ja jalkaväki tunnetusti kaipaa tykinruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Kuulemani mukaan 2. JK on kuulemma suhteellisen kovaa kuria edustava paikka, joten onpa tosiaan hyvä etten ole 1) täysin tietämätön armeijan yleisestä ilmapiiristä ja toimintatavoista 2) arvomerkeistä 3) toimistokäyttäytymisestä.

Maanantaina se sitten alkaa. Seuraava päivitys tähän blogiin tulee sitten kun tulee. Aika paljolti se varmasti riippuu siitä, että pääsemmekö ensimmäisille lomille 2 vai 3 viikon päästä, ja toisekseen myös siitä, että löytyykö minusta mitään motivaatiota postaukselle tuon ensimmäisen loman aikana.

Lähtöselvitys selvä

2007-12-25T11:31:00.000+02:00

No niin, eli joulunjälkeiseltä ajalta tässä nyt pientä päivitystä kirjoitellaan. Kokoontumispaikka palvelukseen lähdölle on selvinnyt, ja niin myös tarkka aika lähtöön. Eli Seinäjoelta 7.1.2008 lähtee alokaskuljetus kohti Kajaanin Hoikankangasta klo. 10.00 ja saapuu paikalle klo. 15.00. Tämän jälkeen on aikaa ruhtinaallinen tunti ennen palvelukseenastumisen deadlinea. Myös posti kantoi 20.12.2007 postilaatikkoon Kajaanista kirjeen, joka sisälsi alokasliitteen, uusimman Ruotuväki-lehden sekä varsin vaisun Kainuun Prikaatin infotiedotteen.

Joulukin on edennyt ihan mukavasti. Kevyesti ollaan syöty ja juhlittu, sekä joululahjapuolikin on ollut juuri sitä käytännöllistä tavaraa jota toivoinkin. Nyt kuitenkin valmistautuminen jatkuu.

Kokoontumispaikka tuntematon?

2007-12-17T10:40:00.000+02:00

Nyt kun lähtöön on taas viime laskuista verotettu muutama päivä, niin väkisinkin mieleen ryömii jälleen sama kysymys kuin ihan siitä asti kun palvelukseenastumismääräys iskettiin käteen: miten päästä Kauhavalta Kajaaniin mahdollisimman kivuttomasti ilman oman auton käyttöä?

Olen yrittänyt asiaa omatoimisesti selvittää jo jonkin aikaa, vaan tänäänkin n. klo 9:45 tavoitellessani puhelimitse Vaasan Sotilasläänin asiakaspalvelua minut yhdistettiin johonkin puolustusvoimien suurempaan asiakaspalveluun, joka totesi että Vaasan sotilaslääni on kiinni keskiviikkoon asti. Melko hauskaa - ja ah niin ennalta-arvattavaa venkoilua näillä leveysasteilla. Asiasta ei oltu edes viitsitty ilmoittaa kyseisen esikunnan kotisivuilla.

Päällimmäinen kysymykseni on siis se, että kuinka pääsen Kauhavalta Kajaaniin? Koukkaako esim. Seinäjoen alokkaiden kuljetukset Kauhavan kautta, vai pitääkö mennä Seinäjoelle, josta sitten kaikki alokaskuljetukset lähtevät? Matka on ainakin pitkä, ja mikäli autot meinaavat olla perillä palvelukseenastumismääräyksessä mainittavaan aikaan mennessä, niin saadaan kyllä aika pitkälti ajella lujaa ja aloittaa matka aikaisin. Tämä asepalvelus todellakin näyttää myös käynnistyvän sen pitemmän kaavan mukaan.

Noh, keskiviikkoonhan asti tässä joudutaan nyt odottelemaan. "Vanha" epäilys on kuitenkin myös nyt se, että vastauksia tuskinkaan tuolloinkaan tulee.

The smell of dirt

2007-12-15T07:05:00.000+02:00

En aio pakoilla sitä faktaa, että kuntoni on oikeastaan aika keskinkertainen. Tai no, tarkoitan että Cooperin testin juoksin viimeksi lukion toisella, ja silloin se kyllä meni läpi, ja hyvin menikin, vaan sen jälkeen urheilusuoritukset ovat olleet kyllä melkoisen vähäisiä muutamia satunnaisen lyhyitä hölkkäputkia ja suht. säännöllistä yleislenkkeilyä lukuunottamatta. Olisi kaiketi varmaan pitänyt oikeastaan taas ruveta nostelemaan painoja ennen armeijaa, niin lihaskunto olisi saanut kyytiä. No, eiköhän tästä jotenkin selvitä.

Halusin aikaisemmin palvella ilmavoimissa, sillä ilmavalvojan, säämiehen(oikea termikö?), suojausmiehen tai ihan mikä tahansa Kauhavan Lentosotakoulussa suoritettava varusmiespohjainen 6-12kk:n pituinen homma kiinnosti valtavasti. Ja n. 65% kiinnostuksestani ilmavoimien hommia kohtaan koostui myös siitä, että asun Kauhavalla ja täten lomamatkat olisivat olleet vähän turhankin lyhyitä. Selväähän se tietysti oli, että varsin korkealentoiset syyni hakupapereissa eivät kuitenkaan riittäneet paikan takaamiseen rentosotakoulunakin tunnetusta paikasta. Se niistä haaveista lähimmästä palveluspaikasta. Enkä oikeastaan usko ettäkö päällimmäisenä syynä pääsemättömyyteeni oli kyseisen joukko-osaston pieni koko taikka siviilissä hankittujen erikoistaitojen vähyys. Se oli mullan haju sekoitettuna ylipäätään huonoon onneeni yleensäkin.

Haisen jalkaväelle. Niin haisee jok'ikinen sukuni miespuolinen armeijan käynytkin. Tai no, setäni oli rannikkotykistössä, mutta oli sekin suhteellisen maavoimavoittoista hommaa silloin kun hän siellä kävi. Totta kai minua pelottaa ja askarruttaa monikin asia varusmiespalveluksessa, mutta ennakoinpa että jossakin Hoikankankaan jääkärikomppaniassa minut varmasti tullaan näkemään kahdenkymmenenviiden päivän päästä. Onneksi olen tottunut kantelemaan raskaita tavaroita pitkiä matkoja ja kävelemään painava reppu selässä kilometritolkulla. Minua ei ole onni koskaan päästänyt helpolla, enkä suoraan sanoen pysty uskomaan ettäkö armeijassa se muka kääntyisi jotenkin päälaelleen noin ja tuosta vaan. No, pessimistin sanoin voin todeta tästä asiasta sen verran, että "kun ei odota mitään niin jokainen yllätys kolahtaa aina maaliin positiivisesti". Eipä silti, olen ymmärtänyt että armeijan logiikkaa ei yleensäkään kannata arvuutella etukäteen tai mitenkään järkipohjalta, sillä silloin saattaa hyvinkin pettyä - ja pahasti. Voinee siis olla, että minusta tulee vaikka.. Hmm.. Tykkimies. Lääkintämieheksi olisin halunnut, taikka sitten autosotamieheksi, mutta lämäriksi saapumisen estää se, että tiedostan ja myönnän etten kykene välttämättä toimimaan sotatilanteessa valuvien ampumahaavojen ja tuskaisten kuolemanhuutojen seassa kuitenkaan. Autosotamieheksi taasen en oikein kelpaa, kun ajokortti ei ole oikein ajettavassa kunnossa tällä hetkellä. Ihan kivaa olisi kaiketi myös se kirjurin homma, vaan se on käsittääkseni aika 100% varmasti korvamerkitty B-miehille, jota en satu olemaan.

Hiuksetkin pitäisi leikata. Ajattelin jättää jonkin verran lettiä, sillä kaljuna oleminen kuuluu ei-niin-ihaniin-muistoihini muutaman vuoden takaa, ja voin sanoa että varsinkin talvella se kaljuus voi olla enemmän haitta kuin hyöty. Toisaalta taas, pelkään että jos jätän vähän hiuksia, niin sekin 'vähyys' on jonkun kantahenkilökuntaan kuuluvan mielestä liikaa, ja saan kuulla siitä ikäviä anekdootteja heti ensimmäisenä päivänä. Kieltämättä varma mies ajaisi kyllä kaljuksi - ihan sen varmuuden vuoksikin. Noh, pitääpä miettiä vielä. Ja btw, minä olen yleensä se varma mies.

Joulukin tulee. Tulkoon, sillä minä en ainakaan pysty nyt ajattelemaan mitään muuta kuin 7.1.2008 alkavaa koitosta. Kieltämättä kesän saapumiseräläisillä ei tätä ongelmaa ole, sillä tuolloin lähempänä oleva juhannus on jo nestemäisine juhlineen takanapäin. Talven erällä on enemmän tai vähemmän täpinöissä vietettävä joulunsa. Noh, kerran näinkin päin.

Sinne lähtö minne käsky(kö)?

2007-12-15T06:52:00.000+02:00

> vs. >>> yms.

2007-12-14T15:46:00.000+02:00

Muutama vuosi sitten vielä lukiossa ollessani kyseisen paikan kirjastossa oli yllättävästi armeijaa ja asepalvelusta käsitteleviä materiaalistoa hyvinkin paljon. Lähinnä kiinnostukseni herätti vm. 2001 oleva sotilaan käsikirja, jonka sitten lainasinkin - ja abivuonna minut oli unohdettu kirjan lainaajaksi/palauttajaksi, joten sain yllättäen sen pitää. Kiitos vaan mukavalle mutta varsin hajamieliselle kirjastontädille moisesta teosta.

Anyways, tämä kyseinen kirja on ollut korvaamaton apu armeijaan valmistauduttaessa. Vaikka se onkin pian seitsemän vuotta vanha, niin saamieni tietojen mukaan sen sisältö pitää aika pitkälti paikkansa yhä ja edelleen. Hyvin vähän on siis muuttunut, joten sen sisältämä informaatio ihan mistä tahansa kyseiseen paikkaan liittyvästä on siis aika luotettavaa. Ja mielestäni on tärkeää ihan oman viihtyvyytensä kannalta osata mm. puhutella kantahenkilökuntaa ja alikersantteja oikein, sillä minua on peloteltu aivan liikaa sillä miten voi käydä, mikäli arvoasteikkoja ei osaa. Parempi siis vahvistaa asemiaan ihan oman pärjäämisensä takia.

Kaikkea muutakin kyseisestä kirjasta on tullut opeteltua, sillä minun "varusmiespalveluslogiikkani" mukaan se minkä osaa jo ennen sinne menoa tulee vain helpottamaan tahtia entisestään. Mielestäni kohteliaisuus ei nimittäin maksa mitään, ja varmasti kohteliaasta käytöksestä ylempiään kohtaan ei voi välttämättä seurata mitään kovinkaan pahaa. Tai no, näin ainakin toivon.

Paljon erilaisia kysymyksiä risteilee pitkin mielen sopukoita juurikin nyt. Mihin yksikköön oikeastaan joudun? Tuleeko se olemaan fyysisesti rankka paikka? Entäs palvelustoverit? Ovatko tupakaverit täyttä paskaa vaiko samoilla aaltopituuksilla kanssani? Miten kouluttajat? Milloin maksetaan päivärahat? Sentään ensimmäisiin lomiin liittyvään kysymykseen on vastattu melko selkeästi: ensimmäinen loma on kahden viikon päästä palvelukseenastumispäivästä. Tuohan tieto minua oikeastaan eniten lämmittääkin, sillä ensimmäisille lomille lähdössä tulee varmasti olemaan enemmän kuin tarpeeksi haluja P-kauden ensimmäisen kahden viikon jälkeen.

Olen myös pohtinut tätä ihmisen ja tekniikan välisen suhteen katkeamista armeijan ajaksi. Minäkin, kuten tuhannet muut ikäiseni, ovat hyvinkin pitkälti vakavassa riippuvuussuhteessa kaikenmaailman tietokoneiden ja pelikonsolien kanssa, ja yleensä armeija katkaisee nämä halut melko taitavasti. Älkää tosin pelätkö, ei tämä ole ensimmäinen kerta kun tietokoneen tai pelikonsolien käyttö tulee vähenemään lähes olemattomiin elämäni aikana. Ei niiden jättäminen pois päivänjärjestyksestä tule olemaan mikään suurikaan askel, sillä kykenen kyllä aivan hyvin pärjäämään ilmankin niitä - ja pitkiäkin aikoja mikäli tarvetta löytyy. Mp3-soittimeni otan kuitenkin mukaan armeijaan, sillä ilman musiikkia kyseisessä paikassa ei kyllä vaan yksinkertaisesti pärjäile. Biisivalinnat tulevat kyllä olemaan sitten taas melkoisen rauhallista sorttia, sillä raskasta kamaa en tule kyllä pistämään poppimasiinaani ainakaan vielä tässä vaiheessa. Kyseinen paikka on niin "raskas" muutenkin, että musiikin puolella sitä raskautta en tule kyllä kaipaamaan.

Aluksi ajattelin myös jonkun kirjan ottamista mukaan armeijaan. Olen kuitenkin luopunut ajatuksesta sen takia (ainakin toistaiseksi) , että arvelen sotilaan käsikirjan riittävän aivan mainiosti lukumateriaaliksi. Se on lähinnä juuri sitä sisällöltään jota nyt tarvitaankin, ja mielestäni kyseisessä paikassa ei voi koskaan olla liian perillä mistään asioista.

Lista mukaanotettavista tavaroista:

2007-12-14T05:25:00.000+02:00

- 1-2 paria omia pitkävartisia sukkia
- 1kpl tilinumero valkoisella paperilapulla
- 1kpl pitkät kalsarit
- Hammasharja
- 1kpl kertakäyttöinen parranajohöylä
- Muistiinpanovälineet (1kpl mustakantinen vihko, 1kpl lyijykynä)
- 1-2kpl omia boksereita (väri musta)
- Buranaa ja/tai Asperiinia
- Käteisrahaa
- Mahd. 1 rulla vessapaperia
- Pakkipusseja
- Pientä syötävää
- Sotilaan käsikirja vm.2001 (arvomerkkien yms. opetteluun niin menomatkalla kuin muutenkin)
- Mp3-soitin
-Palvelukseenastumismääräys

2007-11-30T15:55:00.000+02:00

Tämä on nyt sitten se armeija-aiheinen blogini, joka on tehty palvelustani Kainuun Prikaatin saapumiserässä I/08 silmälläpitäen. Blogin ideana on luoda pieni tietopankki ja kokemuspohjainen tarina siitä miten minä koin asevelvollisuuteni suorittamisen ja minkälaisia kokemuksia paikassa oikeastaan saikaan. Kuten aina ennenkin, aion kirjoittaa sen mitä näen ja koen - jätän tietysti oikeudellisista syistä mainitsematta joukkoyksiköiden komentohenkilöstöjen nimiä ja muutenkin pidättäydyn oikeiden nimien käyttämisestä.

Tätä blogia ei tulla päivittämään kovinkaan säännöllisesti, vaan pikemminkin aina silloin kun on vain mahdollista. Ja halua. Eli tämä tarkoittaa sitä, että mitään älytöntä kiirettä minulla ei tule esiintymään jokaisen loman aikana rynnätä tänne kirjoittamaan milloin mitäkin. Mitä todennäköisimmin päivitykset tulevat siis isoina, monen postauksen "ryppäinä", joita melko epäsäännöllisesti julkaistaan. Se on kuitenkin parempi kun ei mitään.

Blogiin saattaa myös tulla englanninkielisiä käännöksiä, sillä minusta tuntuu että asiasta kiinnostuneiden ulkomaalaistenkin voisi olla hyvä tietää kaikesta siitä mitä armeijassa tapahtuu ja tehdään. Pääasiassa keskityn kuitenkin omaan äidinkieleen, sillä tarkemmin ajatellen blogitekstieni kääntäminen ei ole sitä kaikista mielekkäintä hommaakaan.

Seuraava postaus tulee olemaan lähtökuopista suoritettu, sillä mitä todennäköisimmin tulen julkaisemaan sen vasta joulukuun lopulla.